Kippis ja kulaus

Heppu lähti kaverinsa kanssa Mallaskukkoon viettämään suomalaisen oluen päivää (suom. huom.: kaljalle). Itse lähdin Citymarketiin hankkimaan itselleni juhlajuomaa: minä vietän tänään ranskalaisen siiderin päivää.

Olen tällä viikolla hengaillut työn puolesta monta tuntia kärpäsenä katossa ranskalaisilla viinitiloilla. Voi kuulkaa, kaikki ne notkuvat illallispöydät, melkein ruudun läpi tuoksuvat padat ja piirakat, viinilasin nuuhkimiset ja iloiset skoolaukset... vähemmästäkin tulee jano! Ja nälkä, mutta sen taltutin jo makaronilaatikolla ja pannukaakulla.

Jos tässä nyt jonkin tunnin vielä jaksais selata tumblrista Take That -kuvia tehdä töitä. Mutta sitten - santé!

Nähdä Napoli ja elää

Kaksi viikkoa sitten keskiviikkona hypättiin hepun kanssa aamulla Rooman Terminin asemalla junaan, joka lähti puksuttelemaan kohti Napolia. Vaadin Italian-reissun venyttämistä kahdeksanöiseksi alun perinkin sitä silmällä pitäen, että ehdittäisiin piipahtaa päivän verran myös Napolissa ilman kiireen tuntua.

Ah, Napoli. Rakastuin kaupunkiin syksyllä 2005, kun olin au pairina tuossa kauniin kaaoksen tyyssijassa. Napoli on kaikkea muuta kuin Turku: äänekäs, rosoinen, hillitsemätön, raaka, lämmin, viettelevä, yllätyksellinen... ehkä juuri siksi se kolahtikin niin kovaa. Tiedän olevani sinisilmäinen turisti, kun sanon, että minun Napolissani mafialla ei ole sijaa - todellisuudessa camorra pitää koko kaupunkia otteessaan, vaikka itse en sitä näkisikään.

Heti, kun istahdettiin Napolissa pieneen kuppilaan päivän ensimmäisille viinilasillisille, mulle tuli jotenkin kotoisa olo. Hyvä, lämmin, hellä. Tykkään kyllä Roomastakin kuin italialainen pastasta, mutta Napolia jotenkin vain rakastan. Näinä kuutena vuotena, joina en ollut käynyt kaupungissa, napolilaiset ovat ehtineet kärsiä järkyttävistä roskaongelmista ja ties mistä politiikka- ja mafiaskandaaleista, mutta meidät kaupunki otti vastaan sumuisena, kuumana ja hilpeänä - juuri sellaisena kuin sen muistin. Ja pizza oli edelleen maailman parasta!

Tuntui hyvältä kulkea Rooman turistiryysiksen jälkeen Napolin rauhallisempia katuja, tuttuja ja tuntemattomia. Erityisen onnellinen olin, kun pääsin lempiaukiolleni Piazza del Plebiscitolle. Ja tulihan siellä sentään vähän shoppailtuakin, kun heppu löysi Via Toledolta itselleen tummansinisen kolmiosaisen puvun. En tiedä, kumpi huokaili sovitushetkellä kovempaan ääneen, minä vai myyjätär. ;)

Napolin-reissun kohokohta oli tietysti au pair -perheen treffaaminen. Voi että miten oli kivaa! Perheen isä tuli hakemaan meidät Vomeron funicolare-asemalta ja ajelutti meitä ensin ympäri kaupunkia - harmi että heppu ei päässyt vespan selkään, melkoista kyytiä meinaan siinä liikenteessä! Käytiin omasta ehdotuksestani kävelyllä lempparipuistossani Parco Virgilianossa, josta aukesivat sumusta huolimatta aika huikaisevat näkymät.

Kun viimein ehdittiin kotiin asti illalliselle, meinasin purskahtaa hämmästyksestä itkuun, kun perheen tyttö avasi oven: olin viimeksi nähnyt 7-vuotiaan pikkulikan, ja nyt eteisessä seisoikin ihana 13-vuotias italialaiskaunotar. En tajuu. :D Perheen uusin vahvistus, kolmen vanha Pippi, oli kuin kaksoisolento kuuden vuoden takaisesta isoveljestään. Muksut olivat ihan yhtä hassuja ja hellusia kuin ennenkin, mutta vain vanhempia - ja uusi pikkumiestuttavuuskin riehaantui pienen ujostelun jälkeen leikkimään ja pusuttelemaan niin kuin oltais pidempäänkin tunnettu.

Perheen parvekkeelta avautuu kaupungin yli Vesuviukselle juuri sellainen postikorttimaisema, johon jo yhden syksyn aikana ehtii turtua - mutta joka kuuden vuoden tauon jälkeen lähes salpaa hengen. Luvattiin, että ensi kerralla mennään pidemmäksi aikaa. :)

Tiistain toivekonsertti

Toivon, että vielä joskus - ja mielellään aika pian - saisin nukkua kivutta kokonaisen yön, niin pitkään kuin haluan, juuri siinä asennossa kuin haluan. Tällä hetkellä pystyn nukkumaan muutaman tunnin pätkiä kerrallaan kahdessa asennossa, joista toisessa olen lattialla polvillani lantiosta taittuneena yläkroppa sängyn reunalla. Saattais naurattaa, jos ei tekis niin kipeetä.

Toivon, että eilen sieniä peratessani löytämäni sentin mittainen minietana, jonka vein kaarnanpalasen päällä matelemaan talon ulkoseinään, on jatkanut matkaansa turvallisesti. Heippa pikku etanainen, elä onnellisena!

Toivon, että mulla olis jo olemassa Twitter-tili, jotta ei olis niin noloa fanityttölöintiä pohtia, pitäiskö perustaa sellainen vain siksi, että pääsee seuraamaan kapteeni Barlow'n twiittauksia.



Toivon, että unohtaisin useamminkin että pakkasessa on yli puoli litraa gelatoa! Iloisesti yllättyminen on parasta! Ja jätskin syöminen!

Toivon, että brittien X Factorin ensimmäisestä livefinaalista viime lauantaina jatkoon selvinnyt Marcus Collins pärjää kisassa mukana loppuun asti. Ihan siitä itsekkäästä syystä, että haluan tuijotella sen hymyilyä! :D Marcus on Garyn valmennettava söötti 23-vuotias liverpoolilainen kampaajahomo, jolla on valloittavan hymyn lisäksi herkullinen lauluääni. Ja Jaggerin muuvssit!

Mitä tänään syötäisiin

Maanantain ruoanlaittopohdinta tuntuu aina viikonlopun jäljiltä vähän jotenkin hankalalta. Meillähän nämä keittiöhommat jakautuvat niin, että heppu hoitaa kokkailun viikonloppuisin ja itse laitan ruokaa arkisin - onhan se nyt sentään oikeus ja kohtuus, että kotifrouvafriikku on järjestänyt miehelleen valmiiksi aterian ja tohvelit ja sikaarin, kun tämä saapuu iltapäivällä väsyneenä töistä kotiin.

Tällä kertaa kuitenkin äiti helpotti uuden viikon alun ruokapohdintoja huomattavasti kiikuttamalla meille eilen valtavan korillisen suppilovahveroita. Ollaan hepun kanssa vähän laiskoja lähtemään sienimetsälle, mutta sitäkin motivoituneempia syömään muiden saaliit :D Joten kiitos vielä, mamma!

Sientenperkausurakka on suoritettu ja osa kavereista pantu pakkaseen tulevien maanantaiden varalle. Nyt odottelen vesi kielellä, koska heppu palaa salilta, niin pääsen heittämään pannulle voita, sipulia, sieniä ja perään vielä eiliseltä Italia-aterialta yli jääneet voiset ja salviaiset pinaattifettuccinet. Sitä tänään syötäisiin ja hyvällä halulla sittenkin. :)

It's such a lovely day and I'm glad you feel the same

Olen tänään jonkinlainen synttärimöhlö. Tuplasynttärimöhlö. Ensinnäkin joudun jättämään väliin ystävän kolmekymppiset; nuhanpärskyttelyä on paranneltavana vielä sen verran, että nyt ei pystynyt lähtemään reissulle Espooseen. Harmittaa vietävästi! Ja toiseksikin, en saanut tänään vuosia täyttävän Luxemburgissa asuvan toisen ystävän lahjaa lähtemään ajoissa - tosin tässä viime vuosina on ollut suorastaan perinteenä, että kusti polkee juhlapostin perille aina vähän perästäpäin. :D

Sitä paitsi sehän on vaan kivaa, kun saa muistamisia vielä varsinaisen juhlapäivän jälkeenkin! Niin kuin itsekin sain tällä viikolla, kun Monsteri ja Luxemburgin-kamu olivat yhdessä junailleet mulle mahtavan yllätyksen. Sain tiistaina elämäni (muistaakseni) ensimmäisen kotiovelle asti toimitetun kukkalähetyksen! Aivan mielettömän kaunis kimppu kaikenlaisia ihanuuksia joiden nimiä en ees tiedä. Kiitos vielä, puput rakkaat!

Kortin sain tytöiltä jo aiemmin, ja siitäkin tietysti liikutuin. Jos vielä jonain päivänä tässä elämässä pääsis tanssimaan... huokaus. Ja miten mä saan tuon tekstinkin nyt liitettyä tähän armaaseen välilevynpyllistymääni, kaikkeen pysähtymiseen ja kasvuun (sekä henkiseen että fyysiseen hehe) joka tähän sairastamiseen liittyy. Viksuja, kauniita sanoja joka tapauksessa. :)

You should know by now that the sun comes up for you

Siis hetkinen. Uusi Duussila on ollut pystyssä jo päivää vajaa kuukauden, enkä ole vielä kertaakaan jauhanut Take Thatista? Miten tää ees on mahdollista? Kaikkihan sen tietää, miten tärkeä osa meikäläisen elämää TT on. Kun mun kolmekymppisillä improvisaatioteatteriryhmäläiset pyysivät ystäviäni yleisöstä heittämään onnittelurunoa varten kolme mulle erityisen tärkeää asiaa, Take That huudettiin sieltä ihan ensimmäisenä. Ne kaksi muuta asiaa olivat, vähintään yhtä yllätyksettömästi mutta oikein, tanssi ja heppu. Tässä järjestyksessä. Heppu vähän loukkaantus. :D

Tällaisena päivänä, kun flunssa väsyttää olon vetämättömäksi, selkää ja jalkaa särkee ja työt vähän yrittää tuupata stressiä päälle (jo sillä että friikun on pakko tehdä töitä kipeänäkin), paras lääke on - minttusuklaakeksien lisäksi - uppoutua parin tunnin biisin ajaksi Take Thatin maailmaan. Se on maailma, jossa mulla on aina hyvä olla.

Taannoisessa Trendissä haastateltu Coldplay-fani muotoili hyvin sanoiksi sen, miltä musiikin kuunteleminen fanina tuntuu. Itse asiassa äärimmäisen osuvasti juuri mulle, joka rakastan uimista en nyt ehkä ihan yhtä paljon kuin Take Thatia mut melkeen.

Tämän päivän kuuma mehu- ja Finnrexin-tauoilla olen katsellut enimmäkseen livevideoita. Ja myös aika monta kertaa kesän Progress Live -kiertueen dvd-trailerin! Levy on jo preordeerattu Amazonista, ihanaa kun on jotain odotettavaa marraskuun lopussa keskellä synkintä alkutalvea! Tiedossa huokailun, kiljunnan ja tanssin täyteiset dvd- ja vinkkuiltamat - kunhan vain Kööpenhaminassa matkaseuranani olleet tytöt ovat siihen mennessä päässeet yli siitä pettymyksestä, että keikka peruttiin... huoh, sialusta siappaa vieläkin.

Mut mä näin ne silti. Ja jo tuo traileri välittää niin hyvin sen kaiken! Millainen meteli oli kun viimeisen sekunti-countdownin jälkeen herrat nousivat lavalle, miten Mark huolehti koko ajan yleisön laulatuksesta, miten Köpiksessäkin stadion räjähti kun Robbie lensi esiin, miten urpoinkaan urpo ei viimeistään TT:n livenä nähtyään voi enää kuvitella että tyypit olis työkseen vain naurettavan komeita vaan että kyllä ne on ihan oikeita muusikoita ja viihdyttäjiä, miten itku pääsi videon kohdassa 3:05. Never forget. :)

È il segno di un'estate che vorrei potesse non finire mai

Kirjoitin viime perjantaina Facebook-statukseeni näin:

Parasta Roomassa tähän mennessä: koko ympäröivä ulkoilmamuseo, komeat pukumiehet vespojensa selässä, halpa mutta hyvä viini, hotellin takapihan kalat, valkosuklaajäätelö, seuralainen joka osaa tilata laskun italiaksi, Trasteveren sunnuntai-ilta, kirahvit, Fraschetteria Brunetti ja Mauro, se että Napoli on niin lähellä, se että yöllä tarkenee paljain säärin...

Nyt, kun olen ollut kotona puolitoista vuorokautta, voisin lisätä parhauslistaan vielä ainakin seuraavat:

uudet sandaalit (jos tarkkoja ollaan niin kahdet), viileä limoncello, ympärillä soljuva ihana italian kieli ja se kun huomasi että tosiaan ymmärrän ja osaan puhua sitä itsekin, salmiakkineliöidyt kumpuilevat mukulakivikadut, Pantheon sateella, se että sai syödä joka päivä ulkona hullun hyvin, heppu joka jaksoi pahimpina särkyhetkinä kärsivällisesti taluttaa mua mateluvauhtia eteenpäin.

Senpä vaan sanon, että kyllä matkustaminen on huomattavasti helpompaa silloin kun ei koko ajan satu... mutta sujui se näinkin. :)

Matka oli latteasti todettuna ihana. Ehdittiin viikossa nähdä, syödä ja juoda vaikka mitä - mutta vielä jäi niin monta nurkkaa nuuskimatta, että tekee mieli palata jonain päivänä takaisinkin.

Omat tuliaiseni olisin tosin voinut harkita vähän tarkemmin... Näin jälkikäteen tulee äkkiseltään mieleen muutama kivempikin matkamuisto kuin syysflunssa. Atshii, per favore!