Runokohtauksia Kulttuuriolohuoneella

Piipahdin eilen melkoisen mukavassa alkuiltahetkessä vanhoilla huudeillani Martin Kulttuuriolohuoneella, jossa vietettiin Runokohtauksia-näyttelyn avajaisia. Runokohtauksia on äitini (niin, mun äidin!) perustama ja koordinoima runohanke, jossa turkulaiset runoilijat ovat kääntäneet Turun seudulla asuvien maahanmuuttajarunoilijoiden tekstejä lähtökieltä osaamatta, yhteisen kielen kokonaan puuttuessa kulttuuritulkkien välityksellä. Tiettävästi ensimmäistä kertaa käytetyllä - ja ilmeisen antoisaksi havaitulla - työtavalla toteutetut runokäännökset alkukielisine versioineen ovat siis nyt nähtävillä Kulttuuriolohuoneella. Tai sanokaa Kultsu vaan. :)

Avajaisissa omia runojaan lukivat venäjäksi Andrei Karpin ja persiaksi Shahla Ezadi. Runojen kuuntelemisessa itselleen täysin vieraalla kielellä on jotain ihmeellistä taikaa - miten tunnelma välittyy, vaikkei mittään tajuais. Kuten avajaistilaisuuden päätteeksi vähintäänkin päräyttävää improvisatorista bassorunotaidetta soittanut Otso Helasvuo totesi, sitä ei yritä löytää sanoista merkityksiä, vaan keskittyy kerrankin kuuntelemaan kielen sointia ja sävyjä. Ja siitäkin voi saada, noin vain keskiviikkoiltapäivänä, irti ihmeen paljon.

Runokohtauksia-näyttely on avoinna 29.4. saakka Kultsulla osoitteessa Stålarminkatu 3. Ja kun käyt, nauti ihmeessä myös kuppi kahvia tai teetä, lainaa kirja tai pari ja pyörähdä ostoksilla luomupuodissa. :)

En pyrkinyt hyviin suorituksiin enkä ostanut itselleni mitään

Tänään olin nainen,

joka aamukuudelta hyvästeli hepun Helsingin-junaan ja jatkoi sitten rauhassa uniaan koska freelancerin ei ollut pakko tehdä tänään yhtään töitä,

joka kävi kirjastossa ja lainasi kolme kirjaa ja kantoi ne kotiin KaDeWe-kangaskassissa ja siinä Brahenkatua kävellessään tunsi että näin juuri on ihmisen hyvä tehdä,

joka ei sittenkään kirjoitellut blogiin tanssikisakuulumisia koska siinä kaikessa oli vielä jotenkin niin paljon sulattelemista (mutta joka oli super-super-super-iloinen jokaisesta huikean monesta Facebookiin tupsahtaneesta videotykkäyksestä ja kauniista kommentista - että olen yhdessä ihanien tanssijoideni kanssa osannut luoda jotain joka koskettaa niin monia katsojia),

joka kuunteli Ultra Bran Heikkoa valoa päivän etuajassa,

joka leipoi hedelmäpiirakan ja meni sitten sen kanssa mummia junalle vastaan

ja joka valitsee nyt jonkin niistä kirjoista (ehkä aloitan Ian McEwanilla, Ulla-Lena Lundberg ja Audrey Niffenegger saavat odottaa vuoroaan) ja yrittää löytää unen pään ilman vierusnukkujaa.

Semmoinen ihan hyvä maaliskuun viimeisen päivän maanantai-nainen. Huhtikuu, tervetuloa. :)

Oodi kevätpäiväntasaukselle

Oi, kevätpäiväntasaus!
Kohdallesi osui jälleen hoppujen kasaus.
Kun on tulessa monta rautaa,
se ajatuksia kasassa pysymään auttaa,
kun tietää, että koko ajan tulee lisää valoa
ja kuulee viulujen soinnissa kevään paloa
ja elämän.

Maestro! Musica!

You can't go back from where you are right now

Päivän mietelauseen tarjoaa Spotify.

Haeskelin Pharrellin uutta levyä kuunteluun luettuani arvostelun tämän päivän Hesarista. Pienen surffailun päätteeksi palasin lähtöpisteeseen ja yritin klikata vielä siitäkin pidemmälle. Ei onnistunut, mutta sain tärkeän muistutuksen. :)

Kohti kevättä

Siellä se tänään jo tuntui, ulkona, lauantain alkuiltapäivän kävelyllä. :)

May your new ideas feel like sunrise

Otsikon lausahdus tuli vastaan Pinterestissä eilen jotenkin aika oikealla hetkellä. Taivas on harmaa, helmikuun epämääräinen nuhanuutumus on kestänyt jo kolme viikkoa, seuraavien kahden viikon ajaksi on töitä enemmän kuin yksi ihminen oikeasti ehtisi tehdä, SM-kisojen ensimmäinen karsinta kolkuttelee kuukauden päässä ja kahden joukkueen luotsaaminen loppukiriin vaatii hitokseen työtä.

Vaikken aiokaan antautua stressin valtaan, huomaan, että se yrittää kuikkia nurkkien takaa ja heitellä lattialle esteitä joihin kompastua.

Silti on tehtävä aikaa myös uusille ideoille, luoville hetkille. Auringonnousuille.

Paljastuuko etten oo hauska, tyhjästä vain länkytän

Tässä on viime aikoina tullut mietittyä tätä bloggaamista, ja nyt ollaankin aivan asian ytimen äärellä: kävi nimittäin niin, että mun piti keskeyttää se mitä olin tekemässä vain tullakseni kertomaan mitä olin tekemässä.

Luin kirjaa keskellä perjantaipäivää.

Ooh! Kuinka erikoista!

No on erikoista, koska yleensä tämän huushollin väki lukee vain yhdessä sängyssä ennen nukkumaanmenoa. (Yksi päivän parhaista hetkistä, muuten.)

Nyt oli aikaa lukea päivällä, koska yksi dedis oli tänään aamukymmeneltä ja seuraava on huomenna aamuyhdeltätoista, mutta ne matskut eivät ole vielä tulleet. Kun aamu ja ilta kuluvat töiden parissa, päivällä on se aika, jolloin freelancer lukee kirjaa, käy lämpöjoogassa ja isin kanssa teellä.

Tällä hetkellä luen Tommi Liimatan viime vuonna ilmestynyttä romaania Rautanaula, joka oli tarttunut lukulistalle jostain taannoisesta Hesarin kirjailijahaastattelusta ja arviosta. Orkesteri nimeltä Absoluuttinen Nollapiste on mulle tuttu oikeastaan vain nimeltä, enkä ole lukenut Liimattaa aiemmin, joten kirjaan tarttumista ei ollut sikäli sävytetty ennakko-odotuksilla. On ollut tähän mennessä ihan mieluista luettavaa, koska niin kuin takaliepeen sitaateissakin sanotaan: Teksti on niin ihanan oivaltavaa, että miten joku päivänselvä, tavallinen asia on kuvattu niin hersyvästi (kirjavinkit.fi).

Niin kuin nyt vaikka se, että pihlajapuu on vinkkara.

Ja Raisa laittoi lämpimiä leipiä parittoman määrän, itselleen yhden vähemmän. Eikö se ole rakkautta?

Ja Niin, viranomainen kommentoi. Kai ei kysynyt, mihin se liittyi. Tai ei se ollut kommentti. Niin on naula jonka voi huoletta lyödä koska se ei kanna kuitenkaan.

Ja Kai Malmirinne vältti jonotusta aina kun saattoi siihen vaikuttaa. Hän teki pöytävarauksen niin pian kuin suinkin ja lähti ajoissa liikkeelle. Sen odotuksen hän sieti, että pyöröoven reikä liikkui kohdalle.

Kirja on siis vielä kesken. Melkein en malta odottaa että saan luettua sen loppuun, koska Hesarin arviosta jäi takaraivoon sellainen ajatus, että kirjassa on joku juju, joka paljastuu loppupuolella ja on ilmiselvästi hoksattavissa myös kirjan kannesta kun sen vain tietää. Ai että olenko yrittänyt tihrustaa kannen leiskasta kaikkia mahdollisia vinkkejä, no olen. Jos muistankin väärin ja kyse oli jostain ihan toisesta kirjasta, saatan vähän pettyä. :D

Photo a day 20: To do list

Photo a day 4: Word to live by

Lupaan ja vannon

Mulle uudenvuodenlupaukset eivät sinänsä ole itseisarvoja - että pitäisi lupailla jotain ihan vain lupaamisen takia - mutta yhden uudenvuodenlupauksen, hyvin käytännönläheisen sellaisen, olen jo ehtinyt näin etukäteen ilmoille kajauttaa. Lupasin hepulle, että vuonna 2014 opettelen parsimaan villasukkia. :)

Noin muuten ajattelin ensi vuonna jatkaa tämän syksyn tiukan taloustilanteen kirkastamalla linjalla ja keskittyä elämässäni kaikkeen muuhun kuin shoppailuun ja materian haalimiseen. On ollut henkäyksen helppoa olla ostelematta mitään, olla edes nuohoamatta tuolla kaupungilla pisin kauppoja, kun tilin saldo on ollut kovin vaatimaton. Ja samalla olen tajunnut, että oikeasti tarvitsen hyvin hyvin vähän mitään uutta kampetta ja rompetta. En nyt hyvänen aika ainakaan mitään sellaista, josta kerrotaan naistenlehdissä ja muotiblogeissa että sukella kauden trendeihin ja tammikuun wishlist ja päivitä lookkisi uuteen vuoteen. Lainojen, laskujen ja toiminimen kulujen jälkeen jäävä raha saa kulua jatkossakin pääasiassa ruokaan ja liikuntaharrastuksiin. Ja ehkä vähän matkailuun.

Jaa mutta enpä jauhakaan tästä aiheesta tämän enempää - Eeva Kolun tuoreessa blogimerkinnässä ja kommenteissa käsitellään niin paljon samoja ajatuksia. :)

Kas siinä ihan kelpo suuntaviivoja tulevalle(kin) vuodelle. Aion myös pysähtyä nauttimaan niistä hetkistä, kun kaadan vettä hitaasti pannuun teelehtien päälle, ja niistä, kun joogassa vapautan itseni kotka-asanasta ja tunnen lehahtavani lentoon, ja niistä, kun hyvä biisi iskee kohdalleen niin että alkaa itkettää tai heiluttaa tai naurattaa.

Mutta nuohan nyt on tuommoisia itsestäänselvyyksiä, ei mitään oikeita lupauksia. Siispä villasukat.

Thanksgiving

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan:

sain kaksi silmää ja kun ne vain avaan

erotan tarkkaan valosta varjon,

yön, avaruuden ja tähtisen taivaan

ja ihmispaljoudesta hahmon rakkaan.

Maanantaina tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä, kun musta tuli vaimo sille rakkaimmalle hahmolle. Heppu, siis aviomieheni, yllätti juhlapäivänä kukkasella. Meidän häissä herraseurueella oli rintapielessä neilikat (tosin valkoiset), joten punainen neilikka oli tähän tilanteeseen vallan romantillinen valinta.

Jenkit viettävät tänään kiitospäivää. Mulla on soinut tänään päässä lapsuudesta saakka tuttu Violeta Parran hieno elämänkiittämislaulu, siis toki suomeksi - osuvatpa Pentti Saaritsan sanat noihin valoa ja varjoa vuorotteleviin kukkakuviinkin.

Oon vähän sitä mieltä, että meille mölleille suomalaisillekin mahtuisi vuoteen - miksei juuri tähän pimeimpään vaiheeseen - ihan hyvin ainakin yksi päivä, jolloin oltais elämälle kiitollisia oikein ajatuksen kanssa. Joulunaika rauhoittaa varmasti monet vähän tuontyyppisten ajatusten pariin (joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä ja silleen), mutta mä kyllä tykkäisin ihan kokonaan kiittämiselle omistetusta päivästä. Nimittäin itsehän tässä omassa kiitollisuushurmiossani en voi olla ajattelematta, että jos maailman jokainen suuri päättäjä ja vähän pienemmänkin vaikutusvallan pulliainen oivaltaisi kiitollisuuden ytimen, sodat ja muut rähinät loppuisivat siihen pisteeseen ja sitten oltais yhtä hymyä ja halausta koko planeetta ja elettäis onnellisina elämämme loppuun saakka. :)

Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan:

sain siltä itkun ja sain siltä naurun.

Onnen ja tuskan eron niin huomaan

ja niistä pystyn oman lauluni luomaan,

sen jota kaikki luovat kaikkialla,

laulun jota luodaan kaikkialla.

Dream baby dream

Mulla on unelma. Tai on kyllä useampiakin, mutta yhden niistä kerron nyt.

Mulla on unelma, että menestyisin performing arts -SM-kisoissa koreografina. Kaksissa viime kisoissa joukkueeni on ollut täpärästi ensimmäinen, joka on jäänyt ulos finaalista. Yhteiset matkat ovat olleet hienoja, enkä muuttaisi niiden varrelta mitään, mutta nälkä on näköjään kasvanut tässä syödessä... Jos kerran kisataan, kisataan sit ja, right? :)

Niinhän tuota sanotaan, että jos unelmat eivät hiukkasen pelota, ne eivät ole tarpeeksi suuria. Tämä on sellainen unelma, joka enimmäkseen kutkuttaa just oikealla tavalla, mutta myös pelottaa - lähinnä siksi, että se on hyvää vauhtia muuttumassa unelmasta tavoitteeksi. Ja huh, miten suuri ero noilla kahdella sanalla onkaan! Unelma liitelee vielä tuntemattomassa tulevaisuudessa kevyiden pilvenhattaroiden päällä, mutta tavoite on jo jotain paljon konkreettisempaa, lähempänä olevaa, jotain sellaista, jota kohti ollaan määrätietoisesti pyrkimässä ja jonka mahdollinen saavuttamatta jättäminen aiheuttaa pettymyksen.



Tämä on siis jo kolmas syksy, kun saan aloittaa koreografian tekemisen ja kesän kisoja kohti valmistautumisen oman pienryhmän kanssa. Tai siis tänä syksynä kahden pienryhmän kanssa. Vastuu on suuri, ja kyllä sen vastaanottamista tulikin puntaroitua. Vaikka lähipiirini olikin tiukasti sitä mieltä, että kahden joukkueen valmentaminen on liian iso pala haukattavaksi, tein päätöksen kuitenkin itse ja suostuin tuplatehtävään.

Ja nyt, kun treenikausi on startattu ja mulla on kaksi ihanaa joukkuetta, joissa tanssii yhteensä 14 taitavaa nuorta naista, olen sekä äärettömän innoissani että peloissani. Innoissani siksi, että olen valmis ottamaan uusia askelia unelmaani kohti. Peloissani siksi, että olen unelmani kanssa aika yksin, koska en voi toivoa sille kannustusta kotoa.

Juuri tänään luin Nordean asiakaslehdestä psykologi Ilona Rauhalan sanat:

Unelmien toteuttamisessa on kyse siitä, että niihin varataan aikaa. Eikä niiden toteutuminen ole rahasta kiinni. Monesti kyse on rohkeudesta.

Aikaa ja rohkeutta, niinpä. Kumpaakin kaipaisin vähän lisää. :) Aion kyllä tehdä kaiken voitavani sen eteen, että unelmaani kohti pyrkimiseen käyttämäni aika ei olisi pois parisuhteelta. Koska tanssimenestystä paljon tärkeämpiä unelmia ovat ne, joita unelmoidaan yhdessä aviopuolison kanssa.

Esimerkiksi Bruce Springsteenin tahtiin. Viimeisimmältä kiertueelta koottu uunituore video summaa jotakuinkin täydellisesti, mistä sekä Pomossa että avioliitossa on ainakin oman parhaan käsitykseni mukaan kyse: sekä arjen että unelmien jakamisesta.

Tiistain tanka

Sydämen lyönnit,

väriä hehkuvat puut:

tunnen jokaisen.

Kuinka pitää päiviä

itsestäänselvyytenä?

Naah nigga

Eilen juotiin hepun kanssa soffalla vähän samppanjaa. Tämän aamuiset tunnelmat tiivistyy aika hyvin tässä.

:D

Ihan noin tyhjäksi ei lauantain saldotaulu kuitenkaan ole jäänyt: oon esimerkiksi tehnyt vähän töitä, syönyt hepun tekemää kaalilaatikkoa ja katsonut telkkaria - hei kylläpä onkin hyvä se House of Cards!

Kävin myös salilla heiluttelemassa rautaa. Korvat oli lähes koko ajan lukossa ja haukotuksia kertyi varmaan yhtä paljon kuin toistoja, mutta tulipahan tehtyä sekin reeni. Aina ei luista täysillä, mutta näihinkin päiviin löytyy apu motivaatiolausevarastosta: Even on my weakest days I get a little bit stronger.

Fitnessbloggaajien omakuvien ottamiseen vaaditaan varmaan se samanlainen kehtaus/osaamistekijä, joka muotibloggaajilta löytyy. Mä nappasin äkkiä treenin jälkeen tuon yhden otoksen ja sitten tulikin jo tyhmä olo ja kiire laittaa puhelin pois ennen kuin kukaan näkee. (Lauantai-iltapäivänä pukkarissa oli onneksi aika hiljaista.) (Piirsin itselleni tyylikkäät viikset viemään huomiota pois noista mahtavista silmäpusseista.)

Ei mulla täs kai muuta. Paitsi yks vinkki: jos haluat lukea maailman parasta treeniplokia niin lue Kispen plokia. Mutta älä lue sellaisessa paikassa jossa ääneen nauramisesta aiheutuu hankaluuksia. :)

And now it's clear as this promise that we're making two reflections into one

Tänään olen ollut onnellinen rouvashenkilö neljä kuukautta ja yhden päivän. Niin se kolmannesvuosi on rientänyt - kaksi samanlaista ja saadaan jo juhlia ekaa hääpäivää! Jee!

Ihanien häiden muistot ovat kaikuneet tällä viikolla ilmassa. Maanantaina saatiin vihdoin postiin kiitoskortit, jotka hepun mielestä olisi ollut asiallista laittaa matkaan heti häitä seuraavana päivänä... :D Halusin kuitenkin askarrella ne itse samaan henkeen kutsukorttien ja muiden häissä nähtyjen paperijuttujen kanssa, ja projekti pääsi jotenkin vähän venähtämään. Huppista. No, ajattelen asian niin, että ehkä kortit ovat ilahduttaneet saajiaan ohjaten ajatukset nyt kylmenneestä syksystä hetkeksi tuohon kauniiseen kevätpäivään.

Korttien kanteen päätyi pätkä häissä kuullusta Anna-Mari Kaskisen runoon sävelletystä kauniista laulusta. Nyyhkis. :)

Tiistaina kävin ompelijalla mittailemassa hääpuvun lyhennystä. Puku mahtuu edelleen päälle ;) mutta jos ja kun aion käyttää sitä lyhennettynä ja värjättynä ensi vuonna ystävien häissä, täytyy taas juhlien alla pikkasen hillitä tota kyykkäämis- ja pullansyönti-intoa, ettei puvun mahdollisen ratkeamisen kannalta kriisipisteenä toimiva peffa pääse ainakaan isontumaan... Jossain vaiheessa taisin miettiä puvun myymistäkin häiden jälkeen, mutta helma meni tanssin pyörteissä sen verran riekaleiksi ja sellaiseen sotkuun, että eivät saaneet sitä pesulassakaan puhtaaksi. Ja kert kuitenkin tykkään mekostani ihan hulluna, mieluusti otan sen jatkokäyttöön ja annan sille pienellä tuunauksella uuden elämän.

Asuun kuuluva rakastava ilme tulee luonnostaan aveciin päin katsahtaessa. Osaisinpa itse laittaa hiukset ja meikitkin näin nätisti. :)

You'll learn to bend when the wind blows

Kuten edellisessä merkinnässä tulikin jo todettua, syystuuli on puhaltanut täällä viime päivinä aika lujaa vasten kasvoja. Huolet ovat onneksi alkuperältään varsin maallisia talouspuolen juttuja, mutta niillä on tällä kertaa perässään sen verran monta nollaa, että tilanne ei ohitu olankohautuksella.

En viitsi mennä tässä sen tarkemmin yksityiskohtiin; muotoiltakoon asia vaikka näin, että freelanceriuden vapauden kääntöpuolena on tiettyjä yrittäjyyteen liittyviä epävarmuuksia ja vastuita, joiden kanssa en ole ihan vielä oppinut sinuiksi - en tiedä, johtavatko jäljet enemmän humanistiuteeni vai huihai-haihattelevaiseen luonteeseeni (jos aviomieheltäni kysytään, nuo kaksi ovat sama asia). Oli miten oli, esimerkiksi näistä syistä eteen saattaa tulla tiettyjä eräpäivällä varustettuja yllätyksiä, joilla on nujertava voima jo valmiiksi tavallista tiukempaan taloustilanteeseen itsensä ajaneeseen yksinyrittäjään.

Onneksi olen oppinut sekä vanhemmiltani että hepulta tiettyä ratkaisukeskeistä otetta. Viime viikolla tilanteen päälle vyöryessä annoin kai luonnollisesti itseni vaipua joksikin aikaa murheen alhoon, mutta yllätin itsenikin sillä, miten nopeasti tartuin laskimeen ja ryhdyin konkreettisesti selvittämään, mitä voin tehdä asialle. Kovin nopeasti en paljonkaan, mutta ajan kanssa kaikki järjestyy. Siinä ne taikasanat: kaikki järjestyy.



Varsinaista huolenaihetta isompi asia onkin ollut se itsesyytösten ryöppy ja alemmuudentunne, jonka tilanne on aiheuttanut. Miksen mä osaa, olen pettänyt itseni ja muut, hävettää, olen epäonnistunut. Se auttaa vähän, että tiedän hepun olevan tukeni ja turvani myös tässä tilanteessa (toukokuussahan se sovittiin todistajien läsnäollessakin että myötä- ja vastoinkäymisissä ja mitä niitä nyt oli). Ja se, että äiti sanoo että olen viisas ja ihana. Ja se, että ystävä punaviinilasin takana ymmärtää tismalleen miltä musta tuntuu.

Matka jatkuu, ehkä jonain päivänä jotain tästäkin kaikesta oppineena. Tämä viikko olkoon edellistä valoisampi - koska hei, it's just a bump in the road. :)

[kuvat Pinterestin Wise Words -boardistani via 1 - 2 - 3 - 4 oma]

Tuhat syytä

Oltiin eilen perheen kanssa juhlimassa mun synttäriä perinteisesti Trattoria Romanassa hillittömän herkuttelun merkeissä. Ennen ravintolaan suunnistamista tavattiin niin ikään perinteisesti isin luona aperitiiveilla (camparispritzit!), ja isi luki siinä kilistelyn kohdalla ääneen kirjoittamansa synttäritankarunon.

Lapsoni hymy,

niin kaunis, onnellinen;

mikä kauneinta:

hänellä tuhat syytä

onnelliseen hymyynsä.

No ainakin tuhat syytä! Joista tässä muutama ihan vain eiliseltä:

• kesän ehkä viimeinen päivä kun tarkeni paljain kintuin
• äidin poimimat synttärikukat
• italialainen ruoka (etenkin antipastotaivas)
• ravintolassa vieressäni istunut ällistyttävän ihana ja komea tyyppi joka on mun aviomies ja joka vain matki Barney Stinsonia kun otin siitä valokuvia
• se hetki kun tuntee onnellinen hymynsä vaihtuvan onnelliseen itkuun eikä sitä tarvitse pidätellä :)

Every time I close my eyes I can feel the world in love

Perjantai! Työpäivä, siivouspäivä, flunssanparantelupäivä, mietiskelypäivä.

Semmosta mä tässä esimerkiksi mietin, että mitä tekisin, kun mua on jäänyt vaivaamaan yhden ihmisen käytös, mutta tästä itse tilanteesta on jo sen verran aikaa, että tuntuisi hassulta ottaa asia nyt yhtäkkiä esiin. Että ehkä se riittää, että mainitsen asiasta jos vastaava tilanne tulee eteen joskus tulevaisuudessa - ja siihen asti huolehdin siitä, etten itse käyttäydy samalla tavalla.

Ja sit mietin semmosta, että voi kunpa tämä musiikkikappale olisi ihan hiukan parempi! Tykkään Matt Cardlesta ja Melanie C:stä erikseen ja nyt myös yhdessä, mutta tuore duetointi lipsahtaa jostain syystä turhan lähelle yhdentekevää radiorallia. (Tai mahtaako tää Suomen radioissa soidakaan, Matt ei taida olla täällä kovin tunnettu, toisin kuin tietysti Sporty Spice.) Biisi kyllä jää tehokkaasti päähän soimaan, ehkä sitten tuotannon puolelle kaipaisin vähän lisää rosoa ja potkua?

Ja sit mietin semmosta, että on ollut oikeasti ihan älyttömän helppoa pysyä elokuun ajan pois vaatekaupoista, kun ei yksinkertaisesti ole ollut varaa edes ajatella mitään shoppailuun viittaavaakaan. Syksy tulee ja putiikit varmasti pullistelevat kauden trendijuttuja - no pullistelkoot, mulla on kivoja neuleita ja villasukkia, enhän mä edes tartte mitään! Vaikka tietty olis kiva semmonen välikausiparka, ja sit jos tekonahkaisten lyhytvartisten prätkäbuutsihalpisten tilalle saisi kunnon nahkaiset samanmoiset... Mutta emmä tartte.

Ja sit mietin semmosta, että täytän viikon päästä 32 vuotta ja jotenkin musta tuntuu että se on ihmiselle ihan hyvä ikä. :)

[kuvat Pinterestin Wise Words -boardistani via Inspirational Collages]

Ajatus aamuun

Maanantaiaamu: se hetki, kun ihminen alkaa odottaa viikonloppua. Vai voisiko sittenkin olla toisin? :)

"An amazing thing happens when you get honest with yourself and start doing what you love, what makes you happy. Your life literally slows down. You stop wishing for the weekend. You stop merely looking forward to special events. You begin to live in each moment and you start feeling like a human being. You just ride the wave that is life, with this feeling of contentment and joy. You move fluidly, steadily, calm and grateful. A veil is lifted, and a whole new perspective is born."

(via Uplifted Vibrations)

Vaikka eilisen kaltaisista kalenterimerkinnöistä voisikin päätellä, että jo kuun alussa odotan kaikkea tulevaa enemmän kuin olen päivässä läsnä, oikeasti asia ei ole yhtään niin. Toki on vaatimattomasti sanottuna ihan huippua, että tässä kuussa saan nähdä livenä sekä Nick Caven että Robbie Williamsin, ja toki fiilistelen tulevia keikkoja kuuntelemalla musaa ja katsomalla livevetoja (eilen telkkarista tullut Nick-sedän keikka Yle Areenassa vielä viikon!) - mutta pointti onkin se, että en mä niitäkään osaa odottaa sellaisella tuulella, että menispä aika nopeasti.

Kun tässä on niin monta elämän hetkeä ensin elettävänä.

Vaikka joskus tietysti mullakin on sellaisia päiviä, että heittelen puhtaat pyykit kuivaustelineestä teatraalisesti yksi kerrallaan olkkarin lattialle hepun katsoessa epäuskoisena vieressä, että nyt vaimo tuli hulluks, yleensä elämääni johdattelee aika lailla yllä olevassa sitaatissa kuvatun kaltainen tyyneys ja kiitollisuus. En osaa määrittää tarkalleen sitä ajankohtaa, kun mielen nappulat niksahtivat tuolta osin kohdilleen, mutta olen iloinen, että niin on käynyt.

(Sen verran kuitenkin ymmärrän, että freelanceriudella on varmasti näppinsä pelissä. Sellaista työn ja vapaa-ajan tasapainottelua ja tulojen epävarmuudessa kitkuttelua kuin friikkuelämä välillä onkin, päällimmäisenä tunteena pysyy silti aina se, että tykkään työstäni ja niistä joustavista raameista, joissa sitä saan tehdä.)

Kaunista maanantaita, eletäänhän tää päivä ihan tällaisenaan. Namaste.

Enkä tiennyt kuinka myöhemmin kaipaisin hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä

Minulla on nyt yksi mielipide ja se kuuluu näin.

Minä olen sitä mieltä, että vaikka ihmisellä ei olisikaan päivä niin täynnä kivaa ohjelmaa kuin minun päiväni tänään oli (salitreffit personal trainerin kanssa, pyörälenkki Saaronniemeen syömään hepun kanssa, ilta Salossa kesäteatterissa äitin ja mummin kanssa), ihminen ei saa sanoa että on tylsää eikä oo mitään tekemistä bäääh. Siis jos ihminen on yli viisvuotias tai jotain muuta kuin neljätoistavuotias. Koska lapsena ja varhaisteininä nyt kaikilla on välillä tylsää eikä oo mitään tekemistä bäääh.

Mutta muuten, ei.