Now I have a lot to learn and I'm starting tonight

Rakas Duussilan lukija, kerron sinulle mitä olen ajatellut.

Kuluneena syksynä, oikeastaan ensimmäistä kertaa koko kahdeksan(!)vuotisen bloggaushistoriani aikana, olen miettinyt, josko lopettaisin blogin kirjoittamisen. Olen kärsinyt jonkinasteisesta laite- ja turhatietoähkystä, liikaa telkkaria somea nettiä älypuhelinta. Tunne lienee monelle tuttu. Olen miettinyt, miksi tuottaisin itse lisää kamaa, sitä samaa kamaa, jota vyöryy joka paikasta päälleni jo ihan liikaa? Kun en kuitenkaan voi enkä haluakaan tuoda koko elämääni (ja moneen blogiin verrattuna kovin vähän myös esimerkiksi omaa naamatauluani) julkiseen jakoon, blogini idea on pitkälti kirjata muistiin vain pieniä tunnelmapaloja päivieni hetkistä. Ja jos kerran haluan kirjata muistiin tunnelmia päivieni hetkistä, miksi en kirjoittaisi niitä blogin sijaan päiväkirjaan? Välillä ihan vain itselleni. Koska jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole kuulemassa sitä, kyllä se kuitenkin kaatuu. (Sitä en tiedä, pääseekö siitä ääni.)

Totesin kuitenkin hyvin pian, että koko bloggaamisen lopettaminen olisi ihan liian dramaattinen ele tällaiselta hissukalta. Lisäksi juuri ankarimman pohdinnan hetkellä blogimeiliini tupsahti yllättävä yhteydenotto, josta innostuin varovaisesti - ainakin sen verran, että haluan vielä tuumailla ja zuumailla Duussilan elämää hiukan eteenpäin.

Päätin kuitenkin pitää tässä kohtaa pienen breikin kirjoittamisesta ja kokeilla, miltä tuntuu blogata tammikuun ajan pelkkiä kuvia. Osallistun nyt toista kertaa Fat Mum Slimin Photo a day -valokuvahaasteeseen (ensimmäisen kerran kuvasin kuukauttani toissakesänä), ja tammikuun tehtävälista näyttää tältä:

Huomenna siis aloitetaan!

Toivotan just sulle iloista ja onnellista oloa vuoden vaihtumisen hetkelle ja siitä eteenkinpäin. Tää tälläytyis kohta mekkoon ja sipsuttelis aviomiehen kanssa romantilliselle illalliselle. Tällä kertaa vuoden vaihtumista juhlistetaan, vastanaineille sopivaan tapaan, ihan kaksin. Jääkaapissa on vaaleanpunainen samppanjapullo ja takana aika mahdottoman hieno vuosi. 2014 saa tulla.

Nähdään pian, ja jutellaan vähän myöhemmin! :)

Lupaan ja vannon

Mulle uudenvuodenlupaukset eivät sinänsä ole itseisarvoja - että pitäisi lupailla jotain ihan vain lupaamisen takia - mutta yhden uudenvuodenlupauksen, hyvin käytännönläheisen sellaisen, olen jo ehtinyt näin etukäteen ilmoille kajauttaa. Lupasin hepulle, että vuonna 2014 opettelen parsimaan villasukkia. :)

Noin muuten ajattelin ensi vuonna jatkaa tämän syksyn tiukan taloustilanteen kirkastamalla linjalla ja keskittyä elämässäni kaikkeen muuhun kuin shoppailuun ja materian haalimiseen. On ollut henkäyksen helppoa olla ostelematta mitään, olla edes nuohoamatta tuolla kaupungilla pisin kauppoja, kun tilin saldo on ollut kovin vaatimaton. Ja samalla olen tajunnut, että oikeasti tarvitsen hyvin hyvin vähän mitään uutta kampetta ja rompetta. En nyt hyvänen aika ainakaan mitään sellaista, josta kerrotaan naistenlehdissä ja muotiblogeissa että sukella kauden trendeihin ja tammikuun wishlist ja päivitä lookkisi uuteen vuoteen. Lainojen, laskujen ja toiminimen kulujen jälkeen jäävä raha saa kulua jatkossakin pääasiassa ruokaan ja liikuntaharrastuksiin. Ja ehkä vähän matkailuun.

Jaa mutta enpä jauhakaan tästä aiheesta tämän enempää - Eeva Kolun tuoreessa blogimerkinnässä ja kommenteissa käsitellään niin paljon samoja ajatuksia. :)

Kas siinä ihan kelpo suuntaviivoja tulevalle(kin) vuodelle. Aion myös pysähtyä nauttimaan niistä hetkistä, kun kaadan vettä hitaasti pannuun teelehtien päälle, ja niistä, kun joogassa vapautan itseni kotka-asanasta ja tunnen lehahtavani lentoon, ja niistä, kun hyvä biisi iskee kohdalleen niin että alkaa itkettää tai heiluttaa tai naurattaa.

Mutta nuohan nyt on tuommoisia itsestäänselvyyksiä, ei mitään oikeita lupauksia. Siispä villasukat.

Vesi vanhin voitehista

Onks jouluähkyy näkyny? Jep, täälläkin.

Niin paljon kuin arvostankin tätä joulun herkkupöytien yltäkylläisyyttä, kinkkua laatikoita suklaata pipareita glögiä punkkua ja santsikierroksia, tässä vaiheessa pyhiä alkaa väkisinkin kaivata ruokavalioon myös hiukan vaihtelua. Jos nyt ei ihan pelkkiä ituja ja salaattia, niin kuitenkin jotain raikkaampaa ja kevyempää. Ja kun vetää vuorotellen suolaista ja makeaa, on koko ajan myös jano.

Silloin apuun rientää, täntärätäntärätää: kookosvesi. Itse juon yleensä Cocowellin tavallista vettä sinisestä purkista (se on vertailujeni mukaan edullisimmasta päästä näitä hintavia elämän eliksiirejä), ainakin P&S:stä moista löytyy myös luomuna.

Hääpäivänä juuri ennen viralliseen kuvaukseen lähtöä kookosveteen oli kyllä tainnut hujahtaa jotain extrapiristettä. Siltä meinaan vähän näyttää. :)

Someone to remember when the cold closes in

En tiiä teistä muista salillakävijöistä ja jumppaajista, mutta mulle treenatessa taustalla soivalla musiikilla on ehkä vähän ihmeenkin tärkeä merkitys. Tanssin liitto musiikin kanssa on tietysti itsestäänselvyys, mutta ihan perusjumpassakin greipatessa ja salilla punttia nostellessa musa antaa mulle huimasti lisää puhtia tekemiseen - tai sitten ei. Esimerkiksi Happoradion Pelastajan kertsi ("ei mun jalkani kanna...") ei juuri naurata smithissä kyykkyä yrittäessä, kun taas Maroon Fiven Harder to Breathe kannustaa penkkipunnertaessa just sopivan ironisella tavalla. Ja eilen rinnallevetoja äheltäessäni Alicia Keysin Girl on Fire sai jaksamaan viimeisenkin sarjan loppuun asti.

Eilen salitreenin jälkeen menin vielä venyttelytunnille, ja tietysti sielläkin keskityin kuuntelemaan musiikkia. Uskoisin, että biisilista oli ohjaajan itse valitsema, koska jotenkin en osaa kuvitella, että Elixialta (joskus Groupon-tarjouksista löytyy todellisia herkkupaloja: sain Centrumiin kuukauden tutustumiskortin 19 eurolla!) määrättäisiin soitettavaksi tällaisia helmiä kuin Allan Taylorin Colour to the Moon. Enpä ole mahtanut kovin usein venytellä hienomman musan tahtiin. :)

Have yourself a merry little Christmas

Voi kuinka hyvää joulua me joulukissa Seelan kanssa toivotammekaan! :)

Lisää vain tunne

Tänä vuonna saan viettää ihan kokonaisen ihanan viikon joululomaa - paitsi töistä, myös kisakoreografin hommista. Luova prosessi on toki jatkuvasti käynnissä vähintään tiedostamattoman tasolla, mutta treeneistä pidetään taukoa pari viikkoa, ja varsinaisia hommia kisabiisien eteen en tee nyt viikkoon. Uskon, että kun annan aivoitusteni tässä kohtaa muhia hetken rauhassa, uuden vuoden alkajaisiksi sieltä saattaa kummuta jotain uutta ja jännää.

Ja sitten... Tänään vastaan tuli tällainen contemporary dance -opetusvideo, joka summaa nuo meitsinkin koreografiat niin kerta kaikkiaan, että mitäs tässä sit enää uutta liikematskua kehittelemäänkään. :D

Yeah it's a long way down but I'm closer to the clouds up here

Tiirailin äsken toisella silmällä telkkarista X Factor USA:n finaalikolmikon paljastusta (vaikka tiedän kyllä jo voittajankin), ja täytyy kyllä sanoa että toi jenkkiversio on yks iso plöö. Englannissa on Gary Barlow paljon parempi juontaja ja paljon selkeämpi ja toimivampi ohjaus. Jenkkilässä koko show'sta on jotenkin saatu tehtyä kamalaa sekavaa höttöä. Onkohan kulttuurierot rapakon kahta puolta todella niin suuret, että Ameriikassa laulukisalle ei riittäisi katsojia, jos ohjelmaa tehtäisiin englantilaisittain hyväksi havaitulla kaavalla?

Briteissä kymmenennen X Factor -kauden voittaja kruunattiin viikko sitten. Finaalikolmikko oli just paikallaan, kenestäkään ei tarvinnut ajatella että miks toi pääs finaaliin. Kas tässä kolmen kärki: Luke Friend, Nicholas McDonald ja Sam Bailey!



Ensimmäisenä porukasta putosi Luke Friend, joten hahaa - finaalikaksikossa lauloivat kaksi omaa suosikkiani! Onhan se turvallista tietää, että oma maku myötäilee suurta massaa. :D Lukestakin kyllä tykkäsin alusta asti: nuorellaherralla on paitsi persoonallinen tukkaviritys, myös kivan rosoinen saundi, jota kyllä kuulisin mielelläni myöhemminkin. Jännä juttu kyllä, että esityksistä ehkä parhaiten mieleeni jäivät ne muutamat sing-offit, kun Luke joutui pudotusuhan alle mutta kaksintaistelun voittamalla säilytti paikkansa kisassa. Että vasta siinä kohtaa sieltä irtosi jotain niin aitoa ja koskettavaa, johon todella pystyi kotisohvallakin tarttumaan. Kuten esimerkiksi tämä riipaiseva Snow Patrol -veto.



Toiseksi tuli sympaattinen skottipoika Nicholas McDonald, jonka vaivattomasti soivaa, pehmeää ääntä saattoi kisan mittaan vain ihmetellä. Että noin nuoret osaa noin hyvin! Jos Nicholas olisi voittanut, ensimmäinen sinkku olisi kuulostanut tältä - en ole kyllä ihan varma, onko tää paras biisi näyttämään mihin tyyppi pystyy, kun tuntuu että ääni pääsi kunnolla syttymään vasta parin minuutin tienoilla. (Videon lopussa myös näyte herkullisesta skottienglannista. Aijai.)



Ja se voittaja. No tietysti Sam Bailey. :) Se on helppoa kun sen osaa - ja kun on elämänkokemusta millä tulkita.



Byhyy, nyt jo on ikävä Gary Barlow'ta noita kaikkia upeita laulajia ja tuomarien möläytyksiä ja Xtra Factor -sekoilua ja hyvää meininkiä. Kolme syksyä tuota laulukisaa on nyt tullut vahdattua silmä melkolailla kovana; saa nähdä, miten ensi vuonna, kun Captain Barlow ei enää istu tuomaristossa. Brittimediassa on väläytelty, että ehkäpä Robbie hyppää ensi vuonna bändikaverinsa saappaisiin, mutta Gary totesi jossain haastattelussa, että tuskin sillä on aikaa - eikä se edes olis yhtä hyvä tuomari kuin hän. :D

Vain valkeata joulua mielessäin ootan minä ain

Shokkiuutinen! Freelancerin kauhunhetket: "Joulunalusviikkojen kiire yllätti!"

No ei ees yllättäny, tällaistahan tää usein joulun alla tuppaa olemaan, jos ei muista miten sanotaan tiukasti ei vaan haalii pikkasen liikaa töitä kaikkien jouluvalmistelujen oheen. Mustista maisemista huolimatta olen kuitenkin yrittänyt virittäytyä joulun tuntuun: maanantaina liikutuin tanssikoulun joulunäytöksen katsomossa, sunnuntaina liikutuin Mikaelinkirkossa kauneimpia joululauluja veisatessani ja perjantaina en liikuttunut vaan leivoin pikkujouluihin suklaamuhhinsseja.

Muhhinsseja. Mmmm.

Mitä minä sanoin

Silloin pari vuotta sitten, kun välilevynpullistuma-selkävaivani olivat pahimmillaan, yksi tärkeimmistä lääkäreistäni oli musiikki. Nythän kivut ovat olleet jo pitkään, mutta silti koko ajan vain toistaiseksi, selätetyt (sic) ja selkäparan kanssa pystyy harrastamaan liikuntaakin pitkälti normaalin ihmisen tavoin (ei siis kuitenkaan enää samalla tavoin kuin itse ennen harrastin - ennalleni en varmasti enää tulekaan, paitsi fyysisesti niin myöskään kroppaani luottamisen ja uskalluksen osalta).

Mikäs tässä siis karjuessa Pete Parkkosen mukana:

mitä minä sanoin MINUN SELKÄNI KESTÄÄ! :)

An apple a day keeps the doctor away (but if the doctor is cute, screw the fruit)

Mä olen jostain syystä hiukan huono syömään omppuja ihan noineen, ilman ympäröivää piirakkaa tai kaurapaistosta tai muffinssia.

Mutta hunnutapa omenanviipale pähkinävoilla, niin avot, jo maistuu!

Heppu esitti tuossa yks kerta vastaavanlaista herkkukattausta lautaselle asetellessani, että joo, onhan se omena terveellinen, mutta tossa pähkinävoissa on kyl kauheesti sokeria. Hahaa! Kun ei ole! Kun on pelkkää pähkinää! Ja vielä luomuna! Kaloreita toki riittää vaikka naapurille jakaa, mutta jos mulle tuosta vihjaakin niin kysyn vain että calories - you mean delicious points? :)

Bionan maapähkinävoita saa ainakin Ruohonjuuresta, muistaakseni hyllyssä oli myös crunchy-versio.

Pähkinävoi-omppu-setti on oivallinen välipala esimerkiksi tällaiseen hetkeen, kun olen kohta lähdössä äitin kanssa vesijuoksemaan ja uimaan. Oli tarkoitus käydä ennen altaaseen pulahtamista heittämässä myös pikainen treeni uimahallin salin puolella, mutta mun yläkroppa (etenkin ojentajat) on vielä toissapäiväisestä treenistä niin juntturassa, että toi omenan pilkkominenkin oli hien otsalle nostattava haaste... :D Joten armahdetaan lihasparkoja ja annetaan niille tänään iisimpää vesiterapiaa.

Ja illemmalla ehkä vähän lisää maapähkinävoita. :)

Keskiviikon kissavideo

Ei mul täs muuta mut täs ois tämmönen kissa ku oiski niinku leijona.

No joo, vähän laiskanoloinen saalistaja - mutta haukotellessa menee ihan täydestä! Rrroarrr!



Seela tulee tänäkin vuonna meille joulukissaksi; saadaan hoidella sitä viikon verran, kun äiti lähtee jo ennen joulua mummilaan askaroimaan. Mitähän Seela tuumaisi jos sille hommaisi tuollaisen jellona-naamiaisasun? Todennäköisesti että ssssähhh ja rrrraaap. :D

Too much of a good thing can be wonderful

Tässä on yksi Café Mocha -mariannekarkki.

Tässä on kaksi Café Mocha -mariannekarkkia.

Kaksi on parempi kuin yksi, eikö vaan?

Kas niinhän se on myös noissa Robbie Williamsin swing-keikoissa. Sunnuntaille 18.5. kenttälippu ystävien kanssa, maanantaille 19.5. tupsahtaneelle lisäkeikalle istumapaikkalippu ihan itekseni. Tällaista säätöä ja shöytä ei ole keikkapilettien hankkiminen vielä koskaan ollut, nyt olo on lievästi ilmaistuna helpottunut.

Fanitytön mieli on hämmentyneen iloinen - ajatella, että Robbie on todella Suomessa niin suosittu, että myy yhdessä hujauksessa kaksi keikkaa käytännössä loppuun! Ohan tää ny siistiä. :)

Juuri tällä hetkellä toukokuu tuntuu olevan jossain ikuisuuden päässä, mutta onneksi odotellessa voi fiilistellä Lontoon Palladium-teatterissa kuvatulla tuoreella swing-iltamapläjäyksellä, esimerkiksi levyn huikean nimibiisin tahtiin. Robbien ja Rufus Wainwrightin äänet soi yhteen niinpal nätisti että!

Se on tässä ja nyt, et kai sä vielä vaan väsähtänyt

Yötyöläisen ainoa toive: että edes yksi kuulovammainen, huonokuuloinen mummo tai paappa tai maahanmuuttaja katsoisi huomenna (tai siis tänään) itsenäisyyspäivän jatkojen uusintalähetyksen ohjelmatekstityksen kanssa. Etten tekisi koko yötä turhaan töitä.

Kiitos! :)

Onneks on eväänä vähän karkkii.

Dream a little dream of me

Tämänaamuisen sählingin perusteella näyttääkin kyllä siltä, että saan vain uneksia Robbien näkemisestä toukokuussa Helsingissä. Musta on tullut vuosien varrella jo ihan taitava keikkalipunmyynnin aiheuttaman stressin ja jännityksen hallinnassa ja pilettien hoitamisessa isommallekin väelle, mutta tämän aamun faniennakkomyynti ei totisesti mennyt kuin Strömsössä.

Long story short, olin päivittämässä sivua toki jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää, mutta nyt tilanne on se, että ennakkomyynnin liput meni jo enkä mää saanu mittää. Tilanteen selvittämiseksi soitin Lippupisteeseen ja sieltä varmistivat pomoporrasta myöten, että meidän hinkumat inner pit -eturiviliput olivat kaikki myynnissä tänään, mutta niitä oli niin minimaalisen vähän, että ne menivät välittömästi. (Onneksi olkoon, jos siellä on joku joka sellaisen sai!) Ei siis auta kuin yrittää uudestaan maanantaina, kun virallinen lipunmyynti alkaa - ja sitten alkaakin olla jo ihan sama, millaisen lipun saa, kunhan se oikeuttaa pääsyyn hallin seinien sisäpuolelle. :D

Viime yönä julkaistusta uudesta musavideosta voi olla montaa mieltä (no kun kysyit niin minä olen esimerkiksi sitä mieltä että olisin halunnut nähdä Robbien herkemmissä tunnelmissa duettokumppaninsa Lily Allenin kanssa) mutta biisihän on klassikkokamaa ja aina ihana. Tämän tahtiin hengittelen nyt syvään ja yritän pysyä rauhallisena maanantaita odotellessa. Saa pitää peukkuja! :)

Two docile mice made me remember

Tervetuloa, joulukuu! Jos en luottaisi kalenteriini niin lujasti kuin luotan, en ehkä uskoisi että olet oikeasti sinä, kun et jotenkin näytä aivan itseltäsi. Olet niin kovin harmaa ja kalsa ja vaisu, et juurikaan lumihiutaleinen ja tonttuinen ja glöginlämpöinen. Siksi olen vasta ihan varovasti sirotellut kotiin tähtivaloja ja valopalloja ja punaisia kynttilöitä - vielä ei ole tuntunut siltä, että olisi oikea aika alkaa kuunnella joululauluja. Mutta ehkä ensi viikonloppuna?

Joulukuu alkoi eilen leppoisasti: sunnuntaiaamupäivän lämpöjoogan (joka tosin ei ollut ihan joka hetki kovin leppoisa, semmoiset vinyasat että tunsipahan olevansa elossa) jälkeen suunnattiin hepun kanssa Logomoon ensin jouluisille design-markkinoille ja sitten elokuvakerho Kinokoplan syyskauden viimeiseen näytökseen. Kehuttu ja palkittu ranskalainen Intouchables oli kyllä just niin hyvä kuin odotinkin! Kerrassaan hieno hyvänmielen elokuva! Vieläkin naurattaa! :)

Logomossa tulee pyörittyä joulukuun aikana enemmänkin: heti huomenna menen katsomaan vanhan tanssikouluni joulunäytöstä, ja kahden viikon päästä lavalle nousee Funkyn tanssiperhe. Tanssausta on luvassa myös koko itsenäisyyspäivän täydeltä, kun lähdetään pienellä opettaja-/valmentajaporukalla Helsinkiin tanssikoulu Step Upin järjestämään koreografikoulutukseen. Vitsit että odotan innolla! Koulutuksessa paneudutaan lähinnä juuri kisakoreografioiden tekoon - ja ehdinkin sen jälkeen, toivottavasti ihan hurjan inspiroituneena, pitää tämän vuoden puolella molemmille kisajoukkueilleni vielä parit treenit.

Vaikka mulla ei yksinyrittäjä-freelancerina olekaan tiedossa kreisejä firman pikkujouluja, kuun puoliväliin osuu parikin pikkujouluillanviettoa kamujen kanssa. Joko saa leipoa piparisuklaamuffinsseja!

Piparisuklaamuffinsseja!

No niin. Nyt en enää voi ajatella muuta kuin piparisuklaamuffinsseja. Ehkä leivonkin koesatsin jo huomenna - ja laitan ne joululaulut taustalle soimaan. :)