Every new beginning comes from some other beginning's end

Tässä sitä ollaan, viimeistä iltaa Duussilassa tässä osoitteessa. Yllättävän haikeaa, vaikka bloggaaminen tuleekin jatkumaan ihan samalla meiningillä uudessa ympäristössä.

Mietin jonkin aikaa, siirtäisinkö osan vanhoista teksteistä (tai peräti kaikki) täältä uuteen blogiini. Päädyin mietinnöissäni siihen lopputulokseen, että voin yhtä hyvin aloittaa puhtaalta pöydältä. Tähän osoitteeseen saa jäädä vaihe, johon mahtui 617 merkintää ja reilu kaksi ja puoli vuotta lähes yhdeksästä bloggausvuodesta.

Kiitos, pus ja hei. Tulen vielä huomenna kiekaisemaan, kun portaali on auki ja päivitän tiedoksi uuden osoitteen - toivottavasti nähdään siellä!

Tätä vaihetta päättämään eivät sovi muut sävelet kuin nämä. :)

And before the sun came forgotten her old name

Sain äsken hepulta kauniin kitaralla säestetyn serenadin, kun tuo kotisohvan soittoniekka tapaili Tehosekoittimen kevätklassikkoa: kasvaa vaimulin paino, meidät pian alleen musertaa...

Justiinsa! Kuunnellaanpa tässä välissä erästä toista kitaran näppäilijää. Armoitettu partaveikko, ihanaakin ihanampi William Fitzsimmons tekee hypnoottisen hienoa, yhtä aikaa haurasta ja vahvaa musiikkia. Uudella levyllä taustalla soi enemmän tavaraa kuin aiemmin, eikä kuulosta yhtään huonolta. Tänään julkaistiin uusi video: tässä torstai-iltaan laulu leijonista. :)

Think I'm addicted to your light

Tuossa aiemmin illalla, kun Tiia Erämeri vetäisi TVOFissa kohtuullisen vakuuttavan tulkinnan Beyoncén If I Were a Boysta, totesin sohvalla hepulle, että kyllä se Beyoncékin on, muuten, aika hullun hyvä laulaja. Ja olisin näyttänyt sille yhden videon, mutta sitä ei kiinnostanut. Joten tuuttaanpa sen videon tänne. :)

En ole mikään varsinainen Beyoncé-fani, mutta tunnen rouva Carteriin enemmän sielujen sympatiaa kuin suurimpaan osaan muista maailmantähdistä - suurelta osin siksi, että Beyoncé on syntynyt kaksi päivää ennen mua. Jotenkin älytöntä miten kaksi samanikäistä ihmistä, siis mää ja my homegirl Bey, on eläneet eri puolilla maailmaa yhtä kauan ja niin huikean erilaiset elämät. Kreisi leidi, ei voi kuin ihailla.

Mä ainakin tulen tästä videosta todella hyvälle tuulelle. Kokeile, ehkä sinäkin. :)

Huiiiiiiiii

Saa pitää peukkuja pystyssä: tänään tanssitaan kisakauden ensimmäiset Performing Arts -SM-karsinnat Helsingissä!

Koreografi sanoo kääk!

Edessä on siis kisatreenikauden ensimmäinen välietappi, josta toivottavasti matka jatkuu kesäkuun alussa tanssittaviin SM-kisoihin. Puolen vuoden rupeaman jälkeen olen ihan hirmu innoissani, kun päästään joukkueideni kanssa viemään biisit lavalle, mutta myös jännitys on siellä "ihan hirmu" -tasolla... Tämänpäiväisestä kisasta tulee takuulla tiukka. Mutta ihanaa päästä myös inspiroitumaan muiden koreografien ja tanssijoiden taidoista - porukkaa tulee Rovaniemeltä asti!

Olen siis tehnyt kisoihin koreografian kahdelle aikuisten pienryhmälle, joista nuoremmat, mun ihanat teini-ikäiset sadetanssijat, kertovat herkistävän (no ainakin kenraalissa äidit ja isit kyynelehtivät...) tarinan ensirakastumisesta. Musiikkina soi Lauluyhtye Viiden a cappella -kauneus Kaatosateessa, jota ei löydy juutuubista mutta Spotify-version pääsee kuuntelemaan täältä. Toivon, että olen onnistunut luomaan liikkeellä biisiä tukevan kokonaisuuden.

Toinen joukkueeni on täynnä vahvaa naispoweria! Kenraaliyleisö raportoi kylmistä väreistä, ja sellaiset kyllä nousee itsellenikin (edelleen) pelkästä musiikista. Laura Mvulan huikea She on mulle tärkeä biisi, ja koreografiani välittää sitä omaa tarinaani, jonka itse kappaleeseen liitän. Saa nähdä, tavoittavatko tuomarit saman tunnelman. :)

Still I call it magic when I'm next to you

Ei se yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että Ymmi eroaa, vasemmistoliitto eroaa, Gwyneth Paltrow ja Chris Martin eroaa...

Paitsi että pyöriihän se. Jätetään politiikan puhuminen muille foorumeille ja keskitytään olennaiseen: Gwyneth ja Chris! Byäääh! Tiedänhän minä, että tässä elämässä ei mikään ole ikuista, mutta eikö nyt edes Gwyneth ja Chris ois voinu olla!

Yksi tämän vuoden kevääntulobiiseistäni on ollut Coldplayn huumaava Magic. Olen kuunnellut sitä onnessani ja vähän ehkä ajatellut mua ja heppua ja vähän ehkä sitä miten Chris laulaa Gwynethille. Ja nyt yhtäkkiä sanoihin tulikin ihan uusi sävy.

And if you were to ask me

After all that we've been through

Still believe in magic?

Yes I do

Of course I do

Byäääh!

I know you heard

Kun fanitytöllä on tiedossa, että Captain Barlow'n uusi video julkaistaan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, fanityttö tietenkin näkee tuona yönä, malttamattomana aamua odottaessaan, unta uudesta videosta. Unessani Gary lauloi pianon ääressä, mutta ei näyttänyt nelikymppiseltä itseltään... vaan seitsemänkymppiseltä Barry Manilow'lta. Tai siltä, miltä Barry Manilow todennäköisesti näyttäisi, jos sen naamaa ei olisi kiristelty niin kovasti.

Barry Manilow tupsahti uneeni tässä yhteydessä todennäköisesti ihan vain tämän takia. Eli eipä nyt taas tulkita tätä miksikään Gary on vanhanaikainen setämies -väittämäksi. Vaikka hei, niinhän se tässä biisissäkin laulaa, että on hyväksynyt ettei ole muodikas.

Oikeasti biisissä lauletaan myös (enemmänkin robbiemaiseen tapaan) että for those who stood and watched, go f*** yourself - mutta videosta pätkä on napsaistu kokonaan pois. Sanoma tulee silti selväksi ilman kirosanojakin. Vaikeiden hiljaisten vuosien jälkeen tässä sitä nyt ollaan, kapteenimpana kuin koskaan, ja soolokiertue alkaa lauantaina Belfastista. On taas tulevina viikkoina fanitytölle namuja tiedossa sosiaalisen median täydeltä. :)

Oodi kevätpäiväntasaukselle

Oi, kevätpäiväntasaus!
Kohdallesi osui jälleen hoppujen kasaus.
Kun on tulessa monta rautaa,
se ajatuksia kasassa pysymään auttaa,
kun tietää, että koko ajan tulee lisää valoa
ja kuulee viulujen soinnissa kevään paloa
ja elämän.

Maestro! Musica!

Once in a while when it's good it'll feel like it should

Piipahdin eilen Salossa kuuntelemassa serkkupojan musiikkidiplomikonserttia. Kun riehakkaassa, epävarmassa ja maailmanvalloittamiseen valmiissa abiturientti-iässä olevat nuoretmiehet (rakas serkkuni etunenässä, tai siis kuvassa oikealla) ovat noin fiksuja ja taitavia ja musikaalisia - siinä yhdistelmässä on jotain kertakaikkisen pakahduttavaa. Ja vielä kun pojat soittavat ihan oikeeta musaa! Eilen kuultiin omien biisien lisäksi ainakin John Mayeria, Dire Straitsia, Billy Joelia ja RHCP:tä.

Kaikesta siitä taidosta häikäistyneenä olisin viihtynyt tuolla keikalla vaikka koko illan. Enkä edes ollut häikäistymiseni kanssa puolueellinen! Musiikinopettaja nimittäin totesi konsertin jälkeen, että arviointi menee vaikeaksi kun oli niin hyvä että loppuu arvosteluasteikko kesken!

Omasta mielestäni koskettavin veto kuultiin heti aluksi, kun illan tähti Konsta esitti yksin akustisella kitaralla itseään säestäen John Mayerin Stop This Trainin. Hieno biisi, ja miten sopiva juuri tuohon(kin) ikään. Itsehän olen jo selvästi täti-iässä, kun tällaiset ajatukset näin herkistää. :)

You can't go back from where you are right now

Päivän mietelauseen tarjoaa Spotify.

Haeskelin Pharrellin uutta levyä kuunteluun luettuani arvostelun tämän päivän Hesarista. Pienen surffailun päätteeksi palasin lähtöpisteeseen ja yritin klikata vielä siitäkin pidemmälle. Ei onnistunut, mutta sain tärkeän muistutuksen. :)

Who'd have known

Hei Allenin Lily! Kiva kun tulet kesällä Ruisrockiin! Ota teiktätti mukaan jooko niin voitte uusia tämän viiden vuoden takaisen yhteislaulun! :)

May your new ideas feel like sunrise

Otsikon lausahdus tuli vastaan Pinterestissä eilen jotenkin aika oikealla hetkellä. Taivas on harmaa, helmikuun epämääräinen nuhanuutumus on kestänyt jo kolme viikkoa, seuraavien kahden viikon ajaksi on töitä enemmän kuin yksi ihminen oikeasti ehtisi tehdä, SM-kisojen ensimmäinen karsinta kolkuttelee kuukauden päässä ja kahden joukkueen luotsaaminen loppukiriin vaatii hitokseen työtä.

Vaikken aiokaan antautua stressin valtaan, huomaan, että se yrittää kuikkia nurkkien takaa ja heitellä lattialle esteitä joihin kompastua.

Silti on tehtävä aikaa myös uusille ideoille, luoville hetkille. Auringonnousuille.

Hovering, hovering around me

Tässä kun tulevan kesän (ja kesähän tulee koska kello on nyt kuusi eikä vieläkään ole ihan pimeää!) festarit ovat alkaneet julkistaa kiinnityksiään, olen vähän odotellut, löytyiskö joltain artistilistalta nimi Alex Clare. Ei ole vielä löytynyt, joten jatkan odottelua.

Nimittäin se on aika hienoa, kun jollain on ääni ja taito kirjoittaa biisejä - jotka vielä toimivat alkuperäisen jytäversion lisäksi rauhallisemmin akustisinakin. Tälleen. :)

Tiistai-illan tunnelmapala

Jaajaa, taas on UMK kisattu! Seuraan viisuja suurella innolla joka vuosi, joten Uuden musiikin kilpailu tuli tietysti vahdattua läpi tälläkin kertaa (samoin kuin ystäväni Liinan lauantai-iltojen mainiot livebloggaukset aiheesta) (rouvalle sinne tiedoksi että odotamme jatkoa varsinaisilta viisuilloilta). Tämänvuotisista kandidaateista mulla ei oikein ollut superselvää omaa ykkössuosikkia, mutta olen ihan mielissäni, että Softenginen sympaattiset nuoretmiehet lähtevät ikäisekseen hämmästyttävän karismaattisen solistinsa johdolla Köpikseen edustamaan Suomea - onnea matkaan!

Totuuden nimissä kuitenkin kerrottakoon, että yhtä finaaliin asti päässyttä biisiä on tullut kuunneltua enemmän kuin muita. Ekalta Voice-kaudelta tuttu Lauri Mikkola on kirjoittanut tyylikkään kipaleen, jonka sovitus parani kisan mittaan kerta kerralta jättimäisin harppauksin. On herralla hieno ääni - ja aivan jestaksen taitavaa työtä tekee myös taustakööri. Siispä silmät kiinni ja naatiskelemaan

tai itse asiassa silmät kannattaakin pitää auki, koska video on aika tunnelmallinen. :)

See the times are changing, I'm sure of nothing that I know, except this is us and this is love and this is where I'm home

Kato moi! :)

Tammikuun Photo a day -kuvakimaran kokoaminen oli hyväntuntuinen huilitauko "oikeasta" bloggaamisesta, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ajatukseni Duussilan jatkosta eivät kyllä seljenneet oikeastaan pätkän tippaa. Tai juu, sen verran kyllä, että bloggaaminen jatkuu, mutta edelleenkään en tiedä, millaiseen Duussilaan haluan avata oven ja vierailijat kutsua.

Ongelma tulee ehkä siitä, että en keksi enkä halua sijoittaa blogiani minkään muun määritelmän alle kuin että tämä on fiilisblogi. Mutta ne hyvät fiilikset, joita täällä jakaisin, ovat usein sittenkin liian henkilökohtaisia - tai sitten hetket vain ovat aivan liian hyviä siihen, että tulisi mieleenkään pilata niitä kaivamalla esiin kamera tai tietokone. Saiskohan tähän probleemaan helpottavaa balanssia ostaa jostain?

En siis vieläkään ihan tiedä, miksi kertoisin täällä nyt esimerkiksi sen, että me tehtiin tänään kaupat vuonna 1958 valmistetusta Ilmari Tapiovaaran mustasta Mademoiselle-tuolikaunottaresta, ja kotiin päästyä heppu istahti siihen ja soitteli kitaraa ja mua ihan itketti kun tuli niin onnellinen olo. Ja sen, että joudun tekemään tässä tänään hiukan töitä, mutta se ei haittaa koska työpöydällä palaa kynttilä ja tammikuu oli työrintamalla niin hiljainen että viikonlopun kiirelisät tulevat ihan tarpeeseen. Ja sen, että lauantaifiilis on nyt hieman hyvä, koska lasagne otetaan uunista ihan näillä näppäimillä ja illalla tulee Putous ja UMK-finaali. Ja miksi oikeastaan jakaisin tämän yhden Emeli Sandé -lemppareistani, jonka sanoista otsikkokin löytyy.



Ehkä ainakin siksi, että tykkään lukea vastaavanlaisia pientenkin hetkien kuvauksia toisten blogeista ja ilahtua siitä, että saan tutustua hienoihin biiseihin linkkausten kautta. Että josko saisin itsekin jonkun hymyilemään niin kuin moni muu bloggaaja saa mut tekemään. (Ja sinä senkin Heli sanoit että mun blogi on kuin Kaikki mitä rakastin mutta pienemmin ja intiimimmin, ja se osuu aika korkealle listalla kauneinta mitä minulle on koskaan sanottu.)

Siinä olkoon toistaiseksi riittävästi syytä. :)

Someone to remember when the cold closes in

En tiiä teistä muista salillakävijöistä ja jumppaajista, mutta mulle treenatessa taustalla soivalla musiikilla on ehkä vähän ihmeenkin tärkeä merkitys. Tanssin liitto musiikin kanssa on tietysti itsestäänselvyys, mutta ihan perusjumpassakin greipatessa ja salilla punttia nostellessa musa antaa mulle huimasti lisää puhtia tekemiseen - tai sitten ei. Esimerkiksi Happoradion Pelastajan kertsi ("ei mun jalkani kanna...") ei juuri naurata smithissä kyykkyä yrittäessä, kun taas Maroon Fiven Harder to Breathe kannustaa penkkipunnertaessa just sopivan ironisella tavalla. Ja eilen rinnallevetoja äheltäessäni Alicia Keysin Girl on Fire sai jaksamaan viimeisenkin sarjan loppuun asti.

Eilen salitreenin jälkeen menin vielä venyttelytunnille, ja tietysti sielläkin keskityin kuuntelemaan musiikkia. Uskoisin, että biisilista oli ohjaajan itse valitsema, koska jotenkin en osaa kuvitella, että Elixialta (joskus Groupon-tarjouksista löytyy todellisia herkkupaloja: sain Centrumiin kuukauden tutustumiskortin 19 eurolla!) määrättäisiin soitettavaksi tällaisia helmiä kuin Allan Taylorin Colour to the Moon. Enpä ole mahtanut kovin usein venytellä hienomman musan tahtiin. :)

Yeah it's a long way down but I'm closer to the clouds up here

Tiirailin äsken toisella silmällä telkkarista X Factor USA:n finaalikolmikon paljastusta (vaikka tiedän kyllä jo voittajankin), ja täytyy kyllä sanoa että toi jenkkiversio on yks iso plöö. Englannissa on Gary Barlow paljon parempi juontaja ja paljon selkeämpi ja toimivampi ohjaus. Jenkkilässä koko show'sta on jotenkin saatu tehtyä kamalaa sekavaa höttöä. Onkohan kulttuurierot rapakon kahta puolta todella niin suuret, että Ameriikassa laulukisalle ei riittäisi katsojia, jos ohjelmaa tehtäisiin englantilaisittain hyväksi havaitulla kaavalla?

Briteissä kymmenennen X Factor -kauden voittaja kruunattiin viikko sitten. Finaalikolmikko oli just paikallaan, kenestäkään ei tarvinnut ajatella että miks toi pääs finaaliin. Kas tässä kolmen kärki: Luke Friend, Nicholas McDonald ja Sam Bailey!



Ensimmäisenä porukasta putosi Luke Friend, joten hahaa - finaalikaksikossa lauloivat kaksi omaa suosikkiani! Onhan se turvallista tietää, että oma maku myötäilee suurta massaa. :D Lukestakin kyllä tykkäsin alusta asti: nuorellaherralla on paitsi persoonallinen tukkaviritys, myös kivan rosoinen saundi, jota kyllä kuulisin mielelläni myöhemminkin. Jännä juttu kyllä, että esityksistä ehkä parhaiten mieleeni jäivät ne muutamat sing-offit, kun Luke joutui pudotusuhan alle mutta kaksintaistelun voittamalla säilytti paikkansa kisassa. Että vasta siinä kohtaa sieltä irtosi jotain niin aitoa ja koskettavaa, johon todella pystyi kotisohvallakin tarttumaan. Kuten esimerkiksi tämä riipaiseva Snow Patrol -veto.



Toiseksi tuli sympaattinen skottipoika Nicholas McDonald, jonka vaivattomasti soivaa, pehmeää ääntä saattoi kisan mittaan vain ihmetellä. Että noin nuoret osaa noin hyvin! Jos Nicholas olisi voittanut, ensimmäinen sinkku olisi kuulostanut tältä - en ole kyllä ihan varma, onko tää paras biisi näyttämään mihin tyyppi pystyy, kun tuntuu että ääni pääsi kunnolla syttymään vasta parin minuutin tienoilla. (Videon lopussa myös näyte herkullisesta skottienglannista. Aijai.)



Ja se voittaja. No tietysti Sam Bailey. :) Se on helppoa kun sen osaa - ja kun on elämänkokemusta millä tulkita.



Byhyy, nyt jo on ikävä Gary Barlow'ta noita kaikkia upeita laulajia ja tuomarien möläytyksiä ja Xtra Factor -sekoilua ja hyvää meininkiä. Kolme syksyä tuota laulukisaa on nyt tullut vahdattua silmä melkolailla kovana; saa nähdä, miten ensi vuonna, kun Captain Barlow ei enää istu tuomaristossa. Brittimediassa on väläytelty, että ehkäpä Robbie hyppää ensi vuonna bändikaverinsa saappaisiin, mutta Gary totesi jossain haastattelussa, että tuskin sillä on aikaa - eikä se edes olis yhtä hyvä tuomari kuin hän. :D

Mitä minä sanoin

Silloin pari vuotta sitten, kun välilevynpullistuma-selkävaivani olivat pahimmillaan, yksi tärkeimmistä lääkäreistäni oli musiikki. Nythän kivut ovat olleet jo pitkään, mutta silti koko ajan vain toistaiseksi, selätetyt (sic) ja selkäparan kanssa pystyy harrastamaan liikuntaakin pitkälti normaalin ihmisen tavoin (ei siis kuitenkaan enää samalla tavoin kuin itse ennen harrastin - ennalleni en varmasti enää tulekaan, paitsi fyysisesti niin myöskään kroppaani luottamisen ja uskalluksen osalta).

Mikäs tässä siis karjuessa Pete Parkkosen mukana:

mitä minä sanoin MINUN SELKÄNI KESTÄÄ! :)

Too much of a good thing can be wonderful

Tässä on yksi Café Mocha -mariannekarkki.

Tässä on kaksi Café Mocha -mariannekarkkia.

Kaksi on parempi kuin yksi, eikö vaan?

Kas niinhän se on myös noissa Robbie Williamsin swing-keikoissa. Sunnuntaille 18.5. kenttälippu ystävien kanssa, maanantaille 19.5. tupsahtaneelle lisäkeikalle istumapaikkalippu ihan itekseni. Tällaista säätöä ja shöytä ei ole keikkapilettien hankkiminen vielä koskaan ollut, nyt olo on lievästi ilmaistuna helpottunut.

Fanitytön mieli on hämmentyneen iloinen - ajatella, että Robbie on todella Suomessa niin suosittu, että myy yhdessä hujauksessa kaksi keikkaa käytännössä loppuun! Ohan tää ny siistiä. :)

Juuri tällä hetkellä toukokuu tuntuu olevan jossain ikuisuuden päässä, mutta onneksi odotellessa voi fiilistellä Lontoon Palladium-teatterissa kuvatulla tuoreella swing-iltamapläjäyksellä, esimerkiksi levyn huikean nimibiisin tahtiin. Robbien ja Rufus Wainwrightin äänet soi yhteen niinpal nätisti että!

Dream a little dream of me

Tämänaamuisen sählingin perusteella näyttääkin kyllä siltä, että saan vain uneksia Robbien näkemisestä toukokuussa Helsingissä. Musta on tullut vuosien varrella jo ihan taitava keikkalipunmyynnin aiheuttaman stressin ja jännityksen hallinnassa ja pilettien hoitamisessa isommallekin väelle, mutta tämän aamun faniennakkomyynti ei totisesti mennyt kuin Strömsössä.

Long story short, olin päivittämässä sivua toki jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää, mutta nyt tilanne on se, että ennakkomyynnin liput meni jo enkä mää saanu mittää. Tilanteen selvittämiseksi soitin Lippupisteeseen ja sieltä varmistivat pomoporrasta myöten, että meidän hinkumat inner pit -eturiviliput olivat kaikki myynnissä tänään, mutta niitä oli niin minimaalisen vähän, että ne menivät välittömästi. (Onneksi olkoon, jos siellä on joku joka sellaisen sai!) Ei siis auta kuin yrittää uudestaan maanantaina, kun virallinen lipunmyynti alkaa - ja sitten alkaakin olla jo ihan sama, millaisen lipun saa, kunhan se oikeuttaa pääsyyn hallin seinien sisäpuolelle. :D

Viime yönä julkaistusta uudesta musavideosta voi olla montaa mieltä (no kun kysyit niin minä olen esimerkiksi sitä mieltä että olisin halunnut nähdä Robbien herkemmissä tunnelmissa duettokumppaninsa Lily Allenin kanssa) mutta biisihän on klassikkokamaa ja aina ihana. Tämän tahtiin hengittelen nyt syvään ja yritän pysyä rauhallisena maanantaita odotellessa. Saa pitää peukkuja! :)

Enemmän duoo ku sooloo

Vaikka noin pääsääntöisesti tykkäänkin kuunnella Take That -miekkosten laulamista ennen kaikkea keskenään, tässä viime viikkoina on julkaistu pari aika kivaa biisiä, joissa nuo tuttuakin tutummat äänet lyöttäytyvät yhteen vähän erilaisten äänten kanssa. Erilaisten, ei tuntemattomampien, koska duettokumppanit ovat ihan tuttuja nekin.

Vai onko täällä pohjoisella pallonpuoliskolla olemassa joku joka ei tiedä kuka on sir Elton John? :) Gary Barlow pääsi uudella levyllään duetoimaan oman idolinsa kanssa, ja lopputulema panee ainakin oman jalkani vispaamaan työpöydän alla. Olen vahvasti sitä mieltä, että maailman marraskuuhun kaivataan just tällaista vaivatta sulavaa hyvän mielen poppia. Ja video, jossa seikkailee myös koira nimeltä Cookie.



Vielä astetta isommalla kauhalla hyvää mieltä tarjoilee vastustamaton parivaljakko Robbie Williams ja Olly Murs. On meinaan simmoset svingit ja svengit! Robbien uutukaisella swing-levyllä on useampikin duetto, joiden kohtalo tulevalla kiertueella tietysti mietityttää - tuskinpa sentään mukana kulkee koko artistiarmeija Rufus Wainwrightista Michael Bubléhen. Mut jos Olly vaikka tulis Helsinkiin? Pretty please? :)