Lupaan ja vannon

Mulle uudenvuodenlupaukset eivät sinänsä ole itseisarvoja - että pitäisi lupailla jotain ihan vain lupaamisen takia - mutta yhden uudenvuodenlupauksen, hyvin käytännönläheisen sellaisen, olen jo ehtinyt näin etukäteen ilmoille kajauttaa. Lupasin hepulle, että vuonna 2014 opettelen parsimaan villasukkia. :)

Noin muuten ajattelin ensi vuonna jatkaa tämän syksyn tiukan taloustilanteen kirkastamalla linjalla ja keskittyä elämässäni kaikkeen muuhun kuin shoppailuun ja materian haalimiseen. On ollut henkäyksen helppoa olla ostelematta mitään, olla edes nuohoamatta tuolla kaupungilla pisin kauppoja, kun tilin saldo on ollut kovin vaatimaton. Ja samalla olen tajunnut, että oikeasti tarvitsen hyvin hyvin vähän mitään uutta kampetta ja rompetta. En nyt hyvänen aika ainakaan mitään sellaista, josta kerrotaan naistenlehdissä ja muotiblogeissa että sukella kauden trendeihin ja tammikuun wishlist ja päivitä lookkisi uuteen vuoteen. Lainojen, laskujen ja toiminimen kulujen jälkeen jäävä raha saa kulua jatkossakin pääasiassa ruokaan ja liikuntaharrastuksiin. Ja ehkä vähän matkailuun.

Jaa mutta enpä jauhakaan tästä aiheesta tämän enempää - Eeva Kolun tuoreessa blogimerkinnässä ja kommenteissa käsitellään niin paljon samoja ajatuksia. :)

Kas siinä ihan kelpo suuntaviivoja tulevalle(kin) vuodelle. Aion myös pysähtyä nauttimaan niistä hetkistä, kun kaadan vettä hitaasti pannuun teelehtien päälle, ja niistä, kun joogassa vapautan itseni kotka-asanasta ja tunnen lehahtavani lentoon, ja niistä, kun hyvä biisi iskee kohdalleen niin että alkaa itkettää tai heiluttaa tai naurattaa.

Mutta nuohan nyt on tuommoisia itsestäänselvyyksiä, ei mitään oikeita lupauksia. Siispä villasukat.

Vesi vanhin voitehista

Onks jouluähkyy näkyny? Jep, täälläkin.

Niin paljon kuin arvostankin tätä joulun herkkupöytien yltäkylläisyyttä, kinkkua laatikoita suklaata pipareita glögiä punkkua ja santsikierroksia, tässä vaiheessa pyhiä alkaa väkisinkin kaivata ruokavalioon myös hiukan vaihtelua. Jos nyt ei ihan pelkkiä ituja ja salaattia, niin kuitenkin jotain raikkaampaa ja kevyempää. Ja kun vetää vuorotellen suolaista ja makeaa, on koko ajan myös jano.

Silloin apuun rientää, täntärätäntärätää: kookosvesi. Itse juon yleensä Cocowellin tavallista vettä sinisestä purkista (se on vertailujeni mukaan edullisimmasta päästä näitä hintavia elämän eliksiirejä), ainakin P&S:stä moista löytyy myös luomuna.

Hääpäivänä juuri ennen viralliseen kuvaukseen lähtöä kookosveteen oli kyllä tainnut hujahtaa jotain extrapiristettä. Siltä meinaan vähän näyttää. :)

Someone to remember when the cold closes in

En tiiä teistä muista salillakävijöistä ja jumppaajista, mutta mulle treenatessa taustalla soivalla musiikilla on ehkä vähän ihmeenkin tärkeä merkitys. Tanssin liitto musiikin kanssa on tietysti itsestäänselvyys, mutta ihan perusjumpassakin greipatessa ja salilla punttia nostellessa musa antaa mulle huimasti lisää puhtia tekemiseen - tai sitten ei. Esimerkiksi Happoradion Pelastajan kertsi ("ei mun jalkani kanna...") ei juuri naurata smithissä kyykkyä yrittäessä, kun taas Maroon Fiven Harder to Breathe kannustaa penkkipunnertaessa just sopivan ironisella tavalla. Ja eilen rinnallevetoja äheltäessäni Alicia Keysin Girl on Fire sai jaksamaan viimeisenkin sarjan loppuun asti.

Eilen salitreenin jälkeen menin vielä venyttelytunnille, ja tietysti sielläkin keskityin kuuntelemaan musiikkia. Uskoisin, että biisilista oli ohjaajan itse valitsema, koska jotenkin en osaa kuvitella, että Elixialta (joskus Groupon-tarjouksista löytyy todellisia herkkupaloja: sain Centrumiin kuukauden tutustumiskortin 19 eurolla!) määrättäisiin soitettavaksi tällaisia helmiä kuin Allan Taylorin Colour to the Moon. Enpä ole mahtanut kovin usein venytellä hienomman musan tahtiin. :)

Have yourself a merry little Christmas

Voi kuinka hyvää joulua me joulukissa Seelan kanssa toivotammekaan! :)

Lisää vain tunne

Tänä vuonna saan viettää ihan kokonaisen ihanan viikon joululomaa - paitsi töistä, myös kisakoreografin hommista. Luova prosessi on toki jatkuvasti käynnissä vähintään tiedostamattoman tasolla, mutta treeneistä pidetään taukoa pari viikkoa, ja varsinaisia hommia kisabiisien eteen en tee nyt viikkoon. Uskon, että kun annan aivoitusteni tässä kohtaa muhia hetken rauhassa, uuden vuoden alkajaisiksi sieltä saattaa kummuta jotain uutta ja jännää.

Ja sitten... Tänään vastaan tuli tällainen contemporary dance -opetusvideo, joka summaa nuo meitsinkin koreografiat niin kerta kaikkiaan, että mitäs tässä sit enää uutta liikematskua kehittelemäänkään. :D

Yeah it's a long way down but I'm closer to the clouds up here

Tiirailin äsken toisella silmällä telkkarista X Factor USA:n finaalikolmikon paljastusta (vaikka tiedän kyllä jo voittajankin), ja täytyy kyllä sanoa että toi jenkkiversio on yks iso plöö. Englannissa on Gary Barlow paljon parempi juontaja ja paljon selkeämpi ja toimivampi ohjaus. Jenkkilässä koko show'sta on jotenkin saatu tehtyä kamalaa sekavaa höttöä. Onkohan kulttuurierot rapakon kahta puolta todella niin suuret, että Ameriikassa laulukisalle ei riittäisi katsojia, jos ohjelmaa tehtäisiin englantilaisittain hyväksi havaitulla kaavalla?

Briteissä kymmenennen X Factor -kauden voittaja kruunattiin viikko sitten. Finaalikolmikko oli just paikallaan, kenestäkään ei tarvinnut ajatella että miks toi pääs finaaliin. Kas tässä kolmen kärki: Luke Friend, Nicholas McDonald ja Sam Bailey!



Ensimmäisenä porukasta putosi Luke Friend, joten hahaa - finaalikaksikossa lauloivat kaksi omaa suosikkiani! Onhan se turvallista tietää, että oma maku myötäilee suurta massaa. :D Lukestakin kyllä tykkäsin alusta asti: nuorellaherralla on paitsi persoonallinen tukkaviritys, myös kivan rosoinen saundi, jota kyllä kuulisin mielelläni myöhemminkin. Jännä juttu kyllä, että esityksistä ehkä parhaiten mieleeni jäivät ne muutamat sing-offit, kun Luke joutui pudotusuhan alle mutta kaksintaistelun voittamalla säilytti paikkansa kisassa. Että vasta siinä kohtaa sieltä irtosi jotain niin aitoa ja koskettavaa, johon todella pystyi kotisohvallakin tarttumaan. Kuten esimerkiksi tämä riipaiseva Snow Patrol -veto.



Toiseksi tuli sympaattinen skottipoika Nicholas McDonald, jonka vaivattomasti soivaa, pehmeää ääntä saattoi kisan mittaan vain ihmetellä. Että noin nuoret osaa noin hyvin! Jos Nicholas olisi voittanut, ensimmäinen sinkku olisi kuulostanut tältä - en ole kyllä ihan varma, onko tää paras biisi näyttämään mihin tyyppi pystyy, kun tuntuu että ääni pääsi kunnolla syttymään vasta parin minuutin tienoilla. (Videon lopussa myös näyte herkullisesta skottienglannista. Aijai.)



Ja se voittaja. No tietysti Sam Bailey. :) Se on helppoa kun sen osaa - ja kun on elämänkokemusta millä tulkita.



Byhyy, nyt jo on ikävä Gary Barlow'ta noita kaikkia upeita laulajia ja tuomarien möläytyksiä ja Xtra Factor -sekoilua ja hyvää meininkiä. Kolme syksyä tuota laulukisaa on nyt tullut vahdattua silmä melkolailla kovana; saa nähdä, miten ensi vuonna, kun Captain Barlow ei enää istu tuomaristossa. Brittimediassa on väläytelty, että ehkäpä Robbie hyppää ensi vuonna bändikaverinsa saappaisiin, mutta Gary totesi jossain haastattelussa, että tuskin sillä on aikaa - eikä se edes olis yhtä hyvä tuomari kuin hän. :D

Vain valkeata joulua mielessäin ootan minä ain

Shokkiuutinen! Freelancerin kauhunhetket: "Joulunalusviikkojen kiire yllätti!"

No ei ees yllättäny, tällaistahan tää usein joulun alla tuppaa olemaan, jos ei muista miten sanotaan tiukasti ei vaan haalii pikkasen liikaa töitä kaikkien jouluvalmistelujen oheen. Mustista maisemista huolimatta olen kuitenkin yrittänyt virittäytyä joulun tuntuun: maanantaina liikutuin tanssikoulun joulunäytöksen katsomossa, sunnuntaina liikutuin Mikaelinkirkossa kauneimpia joululauluja veisatessani ja perjantaina en liikuttunut vaan leivoin pikkujouluihin suklaamuhhinsseja.

Muhhinsseja. Mmmm.