Hip & hop until you drop

Kappas! Viikon blogitauko. Pahoittelut, mutta näin saattaa käydä, kun ensin matkustaa pariksi päiväksi Helsinkiin ja kotiin palattuaan sairastuu vatsatautiin. En ole vieläkään ihan terävimmilläni, mutta henki pihisee jo sen verran, että jaksan naputella jonkinlaisia sanoiksi tunnistettavia kirjainyhdistelmiä tietokoneen ruudulle.

Voi olla, että liikkeellä on ärhäköitä syyspöpöjä, mutta mä kyllä sairastuin ainakin osittain myös siitä, että Katrin putosi torstaina Dancesta. :( Byhyyyh! Itku pääsi Peacockin katsomossa, kun tulos selvisi. Katrinin ja Jeffreyn hoppi oli tykkien tykki - vielä tykimpi kuin edellisen viikon veto Konstan kanssa - mutta niinpä vain kävi parin tie pudotukseen ja tanssimaan henkensä edestä.




Kun viisi tanssijaparia seisoi lavalla odottamassa yleisöäänestyksen tuloksia, sanoin vieressä istuvalle Monsterille, että pelkään eniten Hazan ja Katrinin joutuvan kaksintanssitaisteluun. Ja niinhän siinä sitten kävi. Jotenkin arvasin, että tuomarit valitsevat jatkoon teknisesti taitavamman, monipuolisemman, ammattimaisemman ja kokeneemman Katrinin sijaan nuoremman ja ehkä tv-ohjelman mittapuulla yllätyspotentiaalisemman Hazan, jolle varmaan kehittyy syksyn mittaan jännittävämpi kasvutarina. Tuomari Merja Satulehdon kommentti jälkipuintivideolla korosti sitä, että tässä tehdään televisioviihdettä: yksi syy ratkaisuun oli se, että kisassa vielä mukana olevien Riian, Kiiran ja Nooran tanssitausta on samantapainen kuin Katrinilla (jazz, nykäri, show), kun taas Haza on kisan ainoa street-tyttö.

Vääryys, sen minä vain sanon! Mutta jos tässä kerran näin piti käydä, ihanaa sentään että Katrin pääsi viimeiseksi tanssimaan "veljensä" Jeffreyn kanssa. :) Olis vaan ollut niin hienoa, jos Katrin olis päässyt vielä näyttämään osaamistaan vaikka jossain lyrical-duossa; nyt yleisön käsitys tuosta kaikkein omimmasta alueesta jäi vain ryhmäkoreografioiden ja pudotussoolojen varaan. Vaikka nehän neiti tietysti handlasi aivan ammattilaisen otteella.

Hyvä Katrin rakas sä oot paras. Toivottavasti pieni punapää nähdään lavalla taas pian - Dance poikii ihan taatusti mielettömiä työtilaisuuksia!

Niin ja ketäkö meitsi kannustaa tästä eteenpäin? Hmm... kyllä mun ääni taitaa mennä Hazalle. Sen verran mitä olen Hazan kanssa jutellut, tyttöhän on aivan ihana ja - mikä on Dancen kannalta tietysti paljon tärkeämpää kuin luonne - tietää ja myöntää rehellisesti omat vahvuutensa ja heikkoutensa tanssijana. Sitä paitsi: niin kauan kuin Haza on kisassa mukana, mulla säilyy edes teoreettinen mahdollisuus saada katsoa Dancea torstai-iltaisin kotisohvalla vaikka Katrin nyt tippuikin, koska hepunkin mielestä Haza on (suora lainaus) nättikaunis. ;)

Keep calm and go to Berlin

No niin. Taas tuli nähtyä, että hermostuminen ja ahdistuminen ei kannata.

Hermostuin iltapäivällä viiden minuutin sisällä kahdesta asiasta. Ensin hermostuin siitä, kun tajusin, että Berliinin-reissun suunniteltua ajankohtaa täytyy siirtää, koska en ollut muistanut kääntää kalenterista auki sitä joulukuun alun sivua, jolla olen menossa Helsinkiin katsomaan Musea. Hetken päästä hermostuin siitä, kun luulin että olen sotkenut hepun iPadin nettiselaimen kirjanmerkit.

Sitten menin keittiöön ja sohaisin hermostuskiihdyksissäni mozzarellapussin veitsellä auki niin että terä sujahti muovien läpi sormeen asti. Auts. Ja vielä rakkaussormi. :(

Vaan kuinkas sitten kävikään: iPadin kirjanmerkit palasivat yhtäkkiä paikoilleen, ja saatiin Berliinin-lennot ja hotelli pitkäksi tammikuiseksi viikonlopuksi paljon kaavailtua edullisemmin. Huraa! Kannattiks hei hermostua!

Palaan asiaan reissuvinkkien kyselemisen merkeissä varmasti lähempänä ajankohtaa, mutta jos nyt heti tulee mieleen joku ihan ässä brunssikahvila tai putiikki, kommenttiboksi odottaa hihkaisuasi! :)

Maanantaimuistutus

[Play More, Work Less: Anthony Peters / East End Prints, ostettu Urban Outfittersiltä, oikea sijainti työhuoneen kirjahyllyssä mutta valaistusteknisistä syistä kuvattu lattialla]

Iloista alkanutta työviikkoa! ;)

Pu-pu-pu-pu-pu

Moi pupuuuuu!

Sydämellinen puputervehdys kaikuili kesällä 2003 ahkeraan Pariisin Disneylandin kulisseissa, kun päätettiin suomalaisten kamujen kanssa opettaa paikallisille työkavereillemme vähän suomea. (Ranskaksi kirjoitusasu taipui tietysti muotoon moy poupou.) Moipupu jäi elämään tuon kesän jälkeenkin, ja nyt saan hokea sitä kotonakin vaikka useamman kerran päivässä!

Nimittäin mun puputyynylle.

Maailman kaunein ja ihanin puputyyny, jonka toivoin ja sain syyskuussa synttärilahjaksi. Taika- ja Korento-astiasarjojenkin kuvittamisesta tunnetun Klaus Haapaniemen suunnittelema tyyny on osa ensimmäistä designerin omaa nimeä kantavaa tekstiilikokoelmaa, jota myy ainakin Finnish Design Shop.

Tyynyssä puput loikkii ja istuu ja ihmettelee ja ihan selvästi kuiskailee toisilleen pieniä iloisia salaisuuksia. Kaiken ihanuuden kruunaa kuosin väritys: lempeä liila sopii työhuoneeni värimaailmaan (valkoinen - vaaleanharmaa - melkeinmusta - violetin eri sävyt) ihan täydellisesti. Sisällä tietysti voisi olla jokin jämäkämpikin tyyny kuin Ikean parin euron venkula, mutta vielä en ole päässyt siihen pisteeseen että tuostakaan ärsyyntyisin, ihastelen vain ihania pupusiani.

Puputyyny tietysti kiljuu kaverikseen jumalaisen kaunista pupuvilttiä, mutta rapsakka 469 euron hinta pitää näppini siitä erossa toistaiseksi (ja kenties ainiaan) (ellei sitten keväällä häälahjaksi...!). Onneksi tyynyssäkin riittää puputeltavaa yllin kyllin! Kattokaa nyt tätäkin hivenen hölmistyneen oloista söpöliiniä. Aaawww. :)

What a wonderful world

Ihana lauantai-ilta! Koti siivottu puhtaaksi, koko viikonloppuna ei tartte tehdä töitä jos ei halua (no ei halua), iholla tuoksuu vaniljakanelilempparikosteusvoide, voi vain hiimailla villasukissa ympäriinsä, kuunnella sadetta, juoda teetä ja ehkä maistaa myös uutta mustaherukka-omenasiideriä ja pötkähtää hiimailun lomassa soffalle aina kun siltä tuntuu,

mutta yksin, buu. Tietysti olis kivempi hiimailla ja pötkähdellä yhdessä hepun kanssa, mutta koska herra on omissa iltariennoissaan, viritän oman ajan laatunupit kaakkoon: tänään saan, ekaa kertaa meneillään olevan X Factor UK:n 9. kauden aikana, katsoa lauantai-illan jakson suorana netistä! Juhuu! Luvassa on jo kolmas liveshow, ja taatusti taas aivan mahtavia vetoja. Gary Barlow sai overs-tiimiinsä yleisöäänestyksen kautta villinä korttina neljännenkin laulajan, mutta kahden ensimmäisen liveviikon pudonneet ovat lähteneet juuri Garyn joukkueesta. Nyt tsemppiä, ihana Kye ja voimaballadeja aika komeasti tuuttaava Christopher! Toivottavasti britit tajuavat pitää teidät kisassa mukana!

Illan teeman kunniaksi jaan teillekin muutaman tämän syksyn koelauluissa ei välttämättä niinkään laulutaidolla kuin yleisellä hupiarvolla ilahduttaneen tapauksen. Itse ainakin repeilin näitä vielä toisellakin katsomiskierroksella. :D Hilpeää lauantai-iltaa!

Ovet siell' on raudasta ja ikkunass' on kalterit, ja näköala kaupungille

Olin eilen katsomassa kaupunginteatterin Kakola-rockmusikaalin. Voi pojat, kui oliki hyvä! Mukaansatempaava stoori, turkulaisia maisemia, silmää hiveleviä lavastusratkaisuja, ihanan Reija Wäreen koreografioima vahva tanssiryhmä, joka on esityksessä kaikkea muuta kuin päälleliimattu... Ja miten hienosti tutut biisit on saatu ujutettua tarinaan, ihan kuin ne olisi kirjoitettu tätä musikaalia varten!

Laulajat ovat niin taitavia, ettei absoluuttisella sävelkorvalla siunattujenkaan tarvitse pelätä epäpuhtauksia - tunnelatauksesta tietysti puhumattakaan. Tavallaan hassua, että hyvistä laulajista joutuu erikseen iloitsemaan :D mutta kun laulusoundit nyt vain ovat niin oleellinen osa musikaalia, että osa taiasta on heti menetetty jos ne eivät ole kohdillaan. Pääosissa loistavat vankilakundin rooliin enemmän kuin sopiva Veeti Kallio ja hänen tyttärenään Husky Rescuestakin tuttu Reeta Vestman.

Kakola onnistui liikuttamaan ja huvittamaan koko eilistä teatteriseuruettamme. Siinä missä heppu tyytyi koskettumaan ja höhöttämään suht hillitysti, isi nauroi niin kovaa että meinasin välillä mätkäistä - ja rankan isä-tytär-tarinan syvimmissä käänteissä taas pillitettiin isin kanssa käsi kädessä kuin mitkäkin vesiputoukset. :D Ihanaa antaa elämyksen koskettaa noin ja päästää puhdistava itku tulemaan, kun se tulee.

Väliajalla kierreltiin katsomassa yläaulaan pystytettyä valokuvanäyttelyä teatterin eri johtajakausien näytelmistä. Ja kas! Sitä riemua, kun seinältä löytyi sekä äiti että isi! :) Kaunis äiti on ikuistettu avustajana 70-80-luvun taitteessa Romeossa ja Juliassa, ja hömelö näyttelijäisäni 90-luvun alussa Vihan hedelmissä. Tadaa:

...ja onpa kuvissa ehkä jotain bongattavaa Salkkari-faneillekin. :D

Mutta Kakola, se pyörii vielä kaksi kuukautta. Suosittelen ottamaan suunnan teatteriin, jos lippuja vielä on jäljellä! Ainakin eilisessä näytöksessä takariveillä oli hyvin tilaa. Se kertonee esityksen intensiteetistä jotain, että itsekin istuttiin ihan salin perällä, ja tunnelmat tulivat silti syliin asti.

Laulan, koska laulattaa, laulan, koska laulan

Kuten lokakuun kalenteripostauksessa taisin mainita, mulla oli vastuullani meidän toissapäiväisen luokkakokouksen kokoaminen. Pieni hermostelu järjestäjän osalta taitaa kuulua asiaan, mutta niin vain se oli tällä(kin) kertaa ihan turhaa - lauantai-ilta onnistui yli odotusten! Meidän ja rinnakkaisluokan porukkaa pyöri illan aikana pelipaikoilla yhteensä noin 30 hengen verran, ja saatiinpa mukaan myös ihka aito kuokkavieras tekemään bileistä täydelliset. :)

mää ja Minni kultapaljeteissamme

Alkuillasta piipahdettiin ensin ala-asteella, jossa lauleltiin ja soiteltiin entisten musiikinopettajiemme kanssa. Nuottienlukutaito on nakutettu selkärankaan, kaikki osasivat edelleen synnyttää jonkin lauluäänen tapaisen ja saivat myös säveliä irti erilaisista pimputtimista ja rämpyttimistä. Aika mahtava bändi! Musatunnin jälkeen tehtiin kierros yläasteella meidän entisen luokanvalvojan johdolla (no onpas hienosti rempattu, ei meidän aikaan vaan tämmöstä).

Loppuillaksi olin varannut meille yksityiskäyttöön Aboa Vetus -museon yhteydessä olevan ravintola Aulan. Ruokailun osalta jännitin illan onnistumista ehkä eniten; tiesin kyllä, että miljöö on ihan mahtavan hieno ja Tintåsta tuleva buffet taivaallisen hyvä (en ihan heti unohda sitä brownieta mascarponevaahdolla kuorrutettuna, söin kaksi), mutta pelkäsin, olisiko tila meidän porukalle liian avara ja kolkko, ja saisimmeko lopulta kasaan vaadittavan määrän ihmisiä. Aulan nimittäin saa käyttöönsä ilman tilavuokraa kera tarjoilijoiden, jos ruokailijoita on vähintään 25, ja meidän pääluku lauantaina oli lopulta 26 - huh. Kaikki toimi illan mittaan tosi mukavasti ja asioista sopiminen sujui mutkattomasti, joten voin ehdottomasti suositella Aulaa tämäntyyppisiin ja isompiinkin tilaisuuksiin. Mutta jos flyygeliä haluaa soittaa, siihen pitää muistaa pyytää etukäteen lupa. ;)

Mikäli en ihan väärin tulkinnut sitä kaikkea naurunremakkaa, yhteislaulun loilotusta, lämpimien halausten määrää, vielä jatkojen jatkoille lähteneen porukan vauhtia ja Facebook-seinälleni juhlien jälkeen ilmestyneitä sydämiä, ilta oli muistakin kuin minusta ihan hillittömän ihana. Noi tyypit, ihan jokainen, on ihmeellisen tärkeitä edelleen, vaikka yhteys olisi katkennut jo vuosia sitten. Monen kanssa juttu silti jatkui aivan kuin mitään taukoa ei olisi välissä ollutkaan, mikä oli tietysti erityisen kivaa. Ja entäs noi "20 vuotta myöhemmin" -kaverikuvat! Yhtäkkiä me ollaan jo aikuisia! Siis mitäh! :)

Ihmeellistä, miten tiettyjen ihmisten seurassa ja tietynlaisissa tilanteissa päälle vyöryy edelleen ihan samanlaisia oloja kuin silloin nuorena. Ihanaa, miten iltaan etukäteen kenties aavistuksen epäluuloisesti suhtautuneetkin lähtivät kotimatkalle hilpeyden vallassa (pus Heli). Pakahduttavaa, miten kaikille vanhoille koulukavereille toivoo elämässä pelkkää hyvää - se porukka ei todellakaan ole ollut yhdentekevä.

[Kuvat Minniltä, kiitos kaunis!]