È questo il modo in cui vorrei scappare, andando avanti sempre avanti senza mai arrivare

No hei, sunnuntaiblues! Pääsit luikahtamaan sisään, kun vahingossa raotin sulle ovea. Aurinkoinen päivä eikä huolen häivää maisterilla maailmassa, takana mitä hyväntäyteisin lauantai - jazzbrunssia, kissanhoitoa, lasten hymyilyä, kaasojen halailua, ojentajapattereita ja thrustereita, itsetutkiskelua tanssin ja viinin ja ystävyyden äärellä. Ja yhtäkkiä, silti, jokin on sisällä vähän oudosti. (Jos oikein tarkkaan höristän korvaa, saatan kuulla myös eilen juotujen punaviinilasillisten kuiskailevan.)

Mä luulen että tää on nyt taas sitä millaista on olla ihminen. :)

Tällaisena sunnuntaina sitä sit miettii kaikenlaista, isompaa ja pienempää. Riitänkö mä? Itselleni tai muille? Ystävänä, tyttärenä, tulevana vaimona, koreografina, satunnaisena ohikulkijana? Entä pitäiskö mun ottaa vinkistä vaari ja siirtää blogini Lilyyn, jotta useammalla kivalla lukijalla ehkä olisi mahdollisuus löytää Duussilaan helpommin? Opettelisinko ajattelemaan, että se ei ehkä sittenkään olisi kalastelua? Ja että satunnaisessa kalastelussa ei ehkä edes ole mitään pahaa?

Entä miksi olen (taas) ottanut just sen verran liikaa töitä että niitä on vähän liikaa? Onko 465 euroa brutto tarpeeksi suuri summa vastineeksi kiireen tunnusta ja tällaisissa mietteissä vellotusta työsunnuntaista? Entä jos päivässä on neljä mahdollista ajankäyttövaihtoehtoa (hepun kanssa löhöily, työt, treeni ja kuoroharjoitukset) mutta ehdin toteuttaa niistä vain kolme, miksi valitsen kolme ensinmainittua? Hepun kanssa löhöily ja työt olivat itsestäänselviä valintoja, asioita, jotka eivät voi odottaa, mutta olenko itsekäs, kun valitsen kolmanneksi oman ajan eli menen jumppaan tuulettamaan päätäni ja kroppaani, vaikka olisi ollut ihanaa päästä pitkästä aikaa myös laulamaan kamujen kanssa?

Nooh. There, there. Vähän vaniljaista chaiteetä ja sit sinne sh'bamiin sätkimään, niin eiköhän tää tästä. :)

[kuvat mun Pinterestistä via 1 - 2]