10. toukokuuta 2012

Let it go

Yllätin itseni pitkästä aikaa viime yönä murehtimasta. Heräsin joskus neljän maissa, enkä saanut vatsakrampeilta ja ikkunaan rummuttavalta sateelta heti uudestaan unta. Niin kuin öisin kai usein, päässä pyöri  moni murhe yhtä aikaa: oli elämän kokoisia murheita (Entä jos en oikeasti voikaan tulla raskaaksi? Ovatkohan ihmiset, joita olen joskus ajattelemattomuuttani tai lapsellisuuttani loukannut, antaneet mulle anteeksi? Vai muistavatkohan he edes enää, että minäkin olen olemassa?), keskikokoisia murheita (Kummitytön ristiäiset on samana päivänä kuin SM-kisat! Mitä jos vatsa kramppaa hääpäivänäkin?) ja vähän pienempiä murheita (Pysynkö pystyssä lauantaina muotinäytöslavalla korkeilla korkkareilla? Löydänkö kisatytöille just sellaisen puserokankaan kuin haluan vai täytyykö tyytyä melkein hyvään?).

Aikani murehdittuani nukahdin uudestaan. En saanut yön pimeästä kysymyksiini vastauksia, mutta oikeastaan - enpä osannut niitä kaivatakaan. Kai se on vain terveellistä, että tämmöinen peruspositiivinen lammaskin, jolla on elämässään kaikki paremmin kuin hyvin ja joka haluaa nähdä kaikessa ilon aiheita, ajautuu välillä murehduksen syövereihin. Edes tunniksi torstaiyönä.

Ja onhan se niinkin, että oma positiivisuuteni on oikeasti vain surun kääntöpuoli. Koen joka päivä pohjatonta surua siitä tiedosta, että oma ja kaikkien rakkaitteni elämä päättyy aikanaan, siitä pelosta, että se tapahtuu pian, siitä, että maailmassa niin moni ihminen kärsii ihan vain siksi, että kaikki eivät ymmärrä tämän ihmeellisen elämämme arvoa. Joka siis itselleni kirkastuu juuri surun kautta.

Ehkä näihin fiiliksiin jotenkin sopii soundtrackiksi Alexandra Burken uusi sinkku. Tulee hyvä mieli ja alkaa tanssittaa - ei musiikilta aina tarvitse enempää vaatia. Alku potkaisee käyntiin vähän samanlaisella kilkutuksella kuin Beautiful People (yksi selkätsemppibiiseistäni), ja muutaman tahdin jälkeen taustalle ilmestyvä biitti tuo ihanasti mieleen ysärin, Ultra Naten tai jonkun. Ja sitten Alexandra hymyilee kauniisti ja laulaa let love lead the way ja come on baby bring back the light ja kaikki tanssivat iloisina. :)

4 kommenttia:

  1. Kui sä oot tommosia lapsettomuuspelkoja alkanu saaha? :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emmätiiä, monen asian summa kai. Tää kolmekymppisyys, naimisiinmeno, se kun niin moni ystävä ja tuttu on vastikään saanut lapsen tai on nyt raskaana, mummi toivoo niin kovasti että ehtisi nähdä suvussa edes yhden pienen, viime aikoina mediassa on osunut vastaan monta lapsettomuusaiheista juttua... Ja olin tuota yötä edeltävänä päivänä tekstittänyt tän illan Inhimillistä tekijää, jossa Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen kertovat lapsettomuudestaan aika koskettavasti. Kaikkee tämmöstä. :)

      Ei siis ole mitään konkreettisia epäilyksenaiheuttajia - mutta eipä toisaalta toiseenkaan suuntaan. Ei vaan voi tietää. Ja mä kuitenkin haluaisin joskus olla jonkun kivan tyypin mutsi. :)

      Poista
  2. Sä oot ihan varppina joku päivä niin halutessasi jonkun superkivan tyypin superkiva mutsi! :)

    VastaaPoista
  3. Tekisi mieli sanoa, että älä turhaan murehdi ennen kuin olet kokeillut, mutta eihän se niin yksinkertaista ole. Mulla itselläni on vähän päinvastainen ongelma: välillä tuntuu, että mussa on jotain vialla, kun en vain näe itseäni haluamassa lapsia tulevaisuudessa. Tiedän kyllä, että mieli voi muuttua, mutta... Miehen takia surettaa välillä, koska se olisi varmasti maailman paras isä ja haluaisi kai joskus sellaiseksi tullakin. :(

    Apua, halusin kauheasti sanoa jotain lohdullista tai myönteistä tai jotain, mutta nyt mua alkoikin itseäni itkettää. Äh, kai sitä joskus on ihan hyväkin murehtia ja märehtiä. On sekin sitten taas tehty vähäksi aikaa.

    VastaaPoista

Sano sää kans!