Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Voi hyvät hyssykät. Posti kolahti hetki sitten eteisen lattialle, ja nyt syke paukuttaa aika isoissa lukemissa.

Pohjustukseksi kerrottakoon kaksi seikkaa.

Yksi: mulla ei ole ajokorttia, enkä sellaista aio ajaakaan niin kauan kuin ei ole ihan välttämätön pakko. En koe mielenkiintoa istua ratin taakse, en halua kannattaa usein tarpeetonta yksityisautoilua, eikä meillä näin kotona ja vartin kävelymatkan päässä työskentelevinä keskusta-asujina ole mitään tarvetta omalle autolle. (Oikeastaan ainoa syy mun mennä autokouluun olisi liikennesääntöjen kunnollinen opettelu, kun kuitenkin fillarilla suhaan tuolla autojen seassa.)

Kaksi: en kestä vauhtia. En ole koskaan ollut oikeassa vuoristoradassa, koska ne lasten radatkin on mulle liian hurjia. Kun istun tavallisen henkilöauton kyydissä ja kuski kiihdyttää auton liikennevaloista matkaan, mulla sieppaa mahanpohjasta niin että puristan penkkiä enkä saa henkeä. Kävin nuorempana muutamia kertoja laskettelurinteessä, mutta en lopulta innostunut harrastuksesta, koska siinä joutuu menemään niin kovaa vauhtia (jaa, ehkä ei joutuisi, jos osaisi säädellä vauhtiaan, mutta en päässyt harjoituksissani ihan siihen asti).

Ja sitten mä saan postissa tällaisen paketin.

Rallia ja vauhdin hurmaa! Hyvä kun ei benjihyppäämään laiteta! :D

No mutta, näinhän sen just täytyy mennäkin - rakkaat kaasoni ja ystäväni tuntevat mut ilmeisen hyvin. :)

Ihanaa siis, että ilmeisesti polttarit on piakkoin tulossa! Mutta kyllä tää nyt niinku ihan vähän pistää jännittämään. Toivottavasti päivän ajopelini on jonkinlainen polkuauto. :D