Mulla oli tälle tiistaille kauan odotettu lääkärin soittoaika. Kun puhelin pirahti puoli kolmelta, langan toisessa päässä oli TYKSin ortopedian poliklinikan tohtori, jonka vastaanotolla kävin viisi kuukautta sitten ihmettelemässä alaselän välilevypullistumaani. Kaivelin esiin aanelosen, jolle olin kirjoittanut ylös kaiken, mitä halusin sedälle sanoa, ja aloin pajattaa.
Oireet on edelleen samat paitsi nilkkaan ei satu enää niin usein ja öisin heräilen sen viitisen kertaa ja pystyn nukkumaan noin puolessatoista asennossa enkä voi tanssia enkä halua syödä liikaa lääkkeitä ja kauanko tää oikein vielä kestää.
Resepti: odotellaan.
Kahdeksan kuukautta ei kuulemma ole vielä tavaton aika hengailla hermosärkyjen kanssa. Enkä pääse uuteen magneettikuvaan saati sitten leikkaukseen, kun kerran oireet eivät ole pahentuneet.
Heti puhelimen suljettuani kutsuin YouTube-lennättimen välityksellä apuun viisi väsymätöntä ritaria, jotka laukkasivat paikalle toivonvalkeilla ratsuillaan.
Why why why
do you cry cry cry
you should know by now
that the sun comes up for you
Huomasin kurtistelevani naamaani tälle postaukselle. Haluaisin nimittäin tietää miten pitkään lääkärisetä itse jaksaisi päivittäisen kivun kanssa, joka estää a) elämästä normaalisti, b) liikkumasta vaikka on liikunnanrakastaja ja c) nukkumasta. Luulisin että setä ois mennyt jo yksityiselle leikkaukseen aikoja sitten.
VastaaPoistaTiedän kyllä että julkisen puolen lääkärit tekevät työtään niiden rajojen puitteissa, jotka heille on annettu, mutta tuntuu toi silti hurjalta. Ymmärrän siksi ystävääni, joka on yrittäjä ja teki päätöksen maksaa yksityiselle leikkauksen eikä odotella saikulla puoli vuotta että pääsisi leikkaukseen. Hänellä tosin lähti toisesta jalasta toimintakyky täysin, mutta jonoonpa olisi joutunut silti.
Onhan meillä maailmanlaajuisesti tarkasteltuna hyvin toimiva julkinen terveydenhuolto, mutta ei siltikään kannata olla mitään pikkukremppaa enempää.