This is the life we've been given, so open your heart and start loving

Sain tuossa toissailtana kuusivuotisen bloggaushistoriani ensimmäisen ilkeän anonyymiprovokommentin. Tai siis... muistaakseni ensimmäisen, voi olla että positiivinen mieleni on blokannut aiemmat narinat. ;) Muissa blogeissa vielä paljon älyttömämpiäkin nyyminillityksiä todistaneena tiedän varsin hyvin, että niihin ei pitäisi tarttua, mutta en voi vastustaa kiusausta - etenkin, kun olen pohtinut asiaa liippaavia juttuja tässä lähipäivinä muutenkin.

Siinä kommentissahan luki näin: Vituttaa tällainen täydellinen elämä. AAAAA!

Vastasin: No kieltämättä, aika onnellistahan tää meikäläisen elämä tällä hetkellä on. Mut ei sentään täydellistä - jos tuo toukokuusta asti joka hetki särkenyt välilevypullistuma vihdoin paranis niin sitte oltais lähempänä. Harmi jos sua vituttaa, kokeile ensiavuksi siirtyä kadun aurinkoiselle puolelle!

Vaikea sanoa, oliko kommentti jätetty siksi, että kuvat Seela-kissasta ylittivät nyymin henkilökohtaisen söpöydensietorajan, vai siksi, että blogin yleinen linja tai sen kirjoittaja ei syystä tai toisesta miellytä, vai eksyikö nyymi paikalle vahingossa ekaa kertaa ja päätti purkaa oman huonon päivänsä hedelmät satunnaiselle bloggaajalle. Tosin yksikään noista syistä ei mun maailmassani riitä perustelemaan tuollaisen kommentin jättämistä.

Koska hei. Eivätkö ihmiset edelleenkään ymmärrä, että blogi näyttää vain osan kirjoittajansa elämästä? Että monet, minä siis mukaan luettuna, haluavat ihan tarkoituksella pitää bloginsa fiiliksen pääasiassa hyväntuulisena? Ei sillä, että omaa elämää pitäisi yrittää jotenkin kaunistella täydellisemmäksi kuin se on (näyttäkää mulle yks ihminen joka ei kohtaa missään vaiheessa elämäänsä ainuttakaan surua tai vaikeutta, niin heitän voltin ja vihellän samalla (en siis osaa kumpaakaan hehe)), mutta aika raskaaksihan se kävisi, jos jokainen ikävä asia pitäisi raportoida blogiin, ihan vaan että olis niinku realistisempaa. Sitä paitsi onhan täällä Duussilassa viime aikoina jauhettu kyllästymiseen asti näitä meikäläisen vähemmän hyväntuulisiakin sairauskertomuksia.

Useampikin bloggaaja on maininnut saaneensa tässä joulun tienoilla ihmeen paljon kurjia kommentteja. Helposti voisi erehtyä kuvittelemaan, että ilmiö liittyy johonkin suomalaiseen kateuteen tai vuodenajan pimeyteen - mutku ei. Kyllä se nyyminä huutelu on ihan yleismaailmallista nettipieruilua. Nappasin yks päivä YouTubesta talteen pari käsittämätöntä ranskankielistä kommenttia, jotka oli jätetty kieltämättä vähän höhlään videoon, mutta ihan oikeesti... nää täällä toivoo ääneen että videon tekijä kuolisi tai saisi aidsin. Häkellykseni seasta esittäisin tässä kohtaa muutaman kysymyksen: keitä nää ihmiset on, mikä heidät saa tekemään tätä ja mitä he saavat siitä itselleen? Onko toi jonkun mielestä hauskaa hjuumoria? Jos, niin surettaa.

Joulun aikaan tulin taas puntaroineeksi omaa elämänasennettani. Mummi toi aattoiltana kahvipöytään uunin kautta lämmitettyjä korvapuusteja ja valitteli, että olivat liian kauan ja pinta ehti kovettua. Haukkasin puustia ja sanoin että hyviähän nää on. Johon mummi: no sulle nyt kelpaa aina kaikki. Ja oli vielä jälkeenpäin ihmetellyt äitille, että kun se Duussi aina vaan sanoo kiitos eikä ikinä mitään pahaa mistään. Häh, no en kai jos ei oo mitään pahaa sanottavaa. Ja niin kovin harvoin on.

Niin niin. Helppohan se tässä on saarnata, kun oma elämä on niin mahtavasti mallillaan. Tiedän varsin hyvin, miten hyvin mulla asiat on: vaikka esimerkiksi tänään on ollut vain muutama lyhyt särytön hetki, tää selkävamma on tällä hetkellä mun ainoa murheeni maailmassa. Itken useammin onnesta tai haikeasta liikutuksesta kuin itse kivusta, ja jokaisessa päivässä on niin paljon hyvää ja kaunista, etten kerta kaikkiaan kehtaisi rynnätä kiukkukiroilemaan edes anonyymiyden suojista yhdenkään bloggaajan kommenttiboksiin.

Joo ei mul sit muuta. Pusuja ja täydellistä torstai-iltaa just sulle. :)