11. huhtikuuta 2012

Onnen ja tuskan eron niin huomaan, ja niistä pystyn oman lauluni luomaan

Aina silloin tällöin tässä läppärin ääressä istuessa tulee vastaan tulee työ, joka jollain tavalla koskettaa tai pysähdyttää. Näin kävi viimeksi viime viikolla: sain vähän väliä pyyhkiä kyyneliä silmistä, jotta näkisin mitä ruudulle kirjoitan, kun tein kuulovammaistekstejä Inhimillisen tekijän viime perjantain jaksoon.

Jaksossa on tavalliseen tapaan kolme vierasta. Ensin haastatellaan 16-vuotiasta Verna Heikkilää, joka on toipumassa (lääkärit eivät vielä ole sanoneet, että tyttö on parantunut) kivuliaasta syövästä, rabdomyosarkoomasta, ja menettänyt rakkaan ystävänsä Nooran samalle taudille. Toisena keskusteluun liittyy Susanna Oförsagd, Nooran äiti, joka kertoo, miten elämä jatkuu aivan uudenlaisena ilman toista lasta. Kolmantena kuullaan taideterapeutti Kaisa Haltiaa, joka niin ikään on menettänyt lapsensa syövälle ja viime vuosina työssään auttanut Vernaa, Nooraa ja Susannaa käsittelemään sairauskokemuksiaan.

Eihän sitä pysty järjellä ymmärtämään eikä etenkään hyväksymään, että lapsetkin sairastuvat - ja kuolevat - syöpään. Tuo Vernakin on joutunut kokemaan jo alle 15-vuotiaana raskaampia asioita kuin moni kokee koskaan, asioita, joiden takia hän elää aivan erilaisessa maailmassa kuin ikätoverinsa. Vaikka tärkeintä tietenkin, että ylipäätään elää.

Viikonloppuna muutama Facebook-kaveri linkitti tuon jakson, ja alle kertyi ihmisten kommentteja siitä, miten pitäisi oppia olemaan valittamatta aina niin pienistä. No shit, Sherlock. Viimeistään tämän oman selkäsairasteluni myötä yksi salaman kirkkaudella asenteeseeni iskostunut asia on kiitollisuus. Ihan pienistä murheista (tai "murheista") ei tule mieleenkään valittaa, ja niihin isompiinkin yrittää suhtautua osana elämää, jos ei muuta niin kasvattavina ja ehkä jonain päivänä ymmärrystä lisäävinä kokemuksina.

Vähän samaa ajatusta siis kuin syövän selättäneellä Aku Louhimiehellä vuoden takaisessa Olivian haastattelussa:

Olen nykyään niin onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Että tuossa on tuollainen harmaa meri. Että joku kyselee multa tällaisia kysymyksiä. Että lapsen koulu löytyi korttelin päästä kotoa ja että linnut laulavat.

Vaikka et olisikaan valittajien klaania, jos sulla vain on vajaa tunti luppoaikaa tulevien 26 päivän aikana, suosittelen katsomaan jakson Yle Areenasta.


Ei nyt sillä, ettäkö itse osaisin - tai etenkin että olisin osannut - olla aina valittamatta pienistä. En muista kovin montaa kertaa, että vanhemmat olisivat suuttuneet mulle lapsena, mutta se on kyllä jäänyt mieleen, kun isi kerran mietti ääni pettymystä täynnä, miten on kasvattanut musta niin kiittämättömän. Taisi olla jotain teini-iän tuiskuja (vaikka ne omalla kohdallani harvinaisen rauhallisia olivatkin)... Sitä en enää muista, mihin tuo liittyi, mutta niin pahasti osui ja itketti, että jokin ruuvi ajatusmaailmassani taisi sen myötä kääntyä.

Ystävä kyseli tänään lounaspöydän toiselta puolelta selkäkuulumisia ja tuntemuksia vähän matkan varreltakin. Kun kerroin, hän totesi, että omat huolet tuntuvat mun kipukuukausien rinnalta aika pieniltä. Siihen minä sanoin että pöh. Jokaisella on omat huolensa, oli ne sitten isommat tai pienemmät. Tietysti jos ongelmat ovat sitä pienempää sorttia, niihin voisi kokeilla suhtautua jonain muuna kuin maailman kaatavina murheina... Mutta jos jatkuvasti vertaa omia surujaan Afrikan lasten hätään, sitä sivuuttaa yhden osan omaa ainokaista (?) elämäänsä ja tunteitaan.

Mä näkisin, että kiitollisuus on edelleen se avainsana. Joka hetki ei voi leijua vaaleanpunaisissa hattarapilvissä, tai missä nyt kekäkin onnellisimmillaan leijuu, mutta joka hetkestä voi - ja pitää ymmärtää - olla kiitollinen.

Hyvää nimipäivää, Verna. :)

9 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus täynnä asiaa. Kiitollisuus on sellainen asia, mistä ei voi muistuttaa liikkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Etenkään itseään. Kun se täytyy lopulta itse tajuta. :)

      Poista
  2. Katsoin tuon jakson netistä ja täytyy sanoa, että silmiä piti pyyhkiä. Sitä kun muistaisi, että oikeastaan itsellä on kaikki tosi hyvin - myös silloin kun kitisee jostain pikkuasiasta, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... vaikka kyllä joskus pikku kitinäkin on ihan paikallaan. Mutta useimmiten ei. :)

      Poista
  3. No niin, mä vollotin jo tätä sun tekstiä lukiessani... Täytyypä laittaa kalenteriin muistutus, että katson ton jakson.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, suosittelen! Tekstitän Inhimillistä tekijää ihan vakkariin, ja kyllähän siellä usein käsitellään rankkojakin aiheita, mutta tää oli aivan perustavanlaatuisen koskettava jakso.

      Poista
  4. Hyvi kirjoitus, täytyy ehdottomasti katsoa!
    Meillä kotona ei oikein saanut koskaan valittaa mistään. Tai tietenkin sai, mutta aina oli joku (äiti) muistuttamassa, miten jollakin/jotenkin on huonommin. Silloin se ärsytti, nykyään sitä osaa arvostaa, ettei luhistu ongelmien sattuessa kohdalle, vaan niihin suhtautuu niiden vaatimalla tavalla.
    (Toki itselläkin on päiviä, jolloin pikkuasiat saavat kohtuuttomat mittasuhteet.)

    Sen sijaan haluaisin tietää, miten oppia elämään niin, että kun arvostaa elämää ja sen pieniä nyansseja yli kaiken, ei koko ajan pelkäisi joutuvansa luopumaan niistä.
    Että osaisi arvostaa, muttei pelätä sitä, mikä vääjäämättä meitä kaikkia kohtaa.
    Ehkä ohjelmassa käsitellään näitäkin teemoja. Pitää siis katsoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tiedetään, mä painiskelen noiden ihan samojen ajatusten kanssa. :) Kai se on niin, että kun oikeasti ymmärtää arvostaa elämän nyansseja (hyvin sanottu), myös kuolema on ajatuksissa läsnä yhtä lailla koko ajan. Ja toisaalta elämän rajallisuuden tajuaminen saa huomaamaan pienet arvokkaat hetket yhä vahvemmin. Eräänlainen onnen ja pelon noidankehä siis.

      Mutta kandee tosiaan katsoa tuo jakso. Yksi koskettavimmista kohdista on se, kun Verna ja Susanna kertovat Nooran poismenon hetkestä, miten kaunis ja rauhallinen se oli. Eivätkä he enää pelkää kuolemaa.

      Pus ja kaunista päivää!

      Poista
  5. Mua välillä riipii etenkin ns. ensimmäisen maailman ongelmista kitiseminen (muissa etenkin, ei tietenkään itsessäni, minun ongelmanihan ovat mitä painavimpia aina, tänäänkin viilsin selkääni vahingossa viiden sentin haavan ladyshavella ja kyllä on maailma loppumassa) mutta sitten välillä ajattelen, että ehkä pitäisi olla kiitollinen siitäkin, että maailmassa on ihmisiä, joiden elämä on ollut niin helppoa, että esimerkiksi suorapuheinen neuvolantäti on pahinta, mitä voi sattua. Ja että vaikka välillä toivoisi tällaisissa tapauksissa perspektiiviä, niin en kai mä tosissaan kenellekään mitään niin pahaa toivo, että ymmärtäisivät kitisevänsä pienistä.

    Vakavasti puhuen, on sitä itsellekin sattunut vaikka ja mitä ja silti tuntuu, että aika usein maailma kaatuu kun kassajono on hidas (VAIKKA tietää ihan hyvin, mihin se maailma oikeasti kaatuu) ja jos mä en itse mihinkään perspektiivin kaltaiseenkaan kykene, en kai voi sitä muiltakaan odottaa.

    VastaaPoista

Sano sää kans!