18. lokakuuta 2011

Ogni cosa è illuminata e non sento più bisogno di soffrire

Aika panna pystyyn pienet tanssit in italiano!

Meillä on hepun kanssa ulkomailla tapana toki katsoa telkkarista pelkkiä uutisia ja ajankohtaisohjelmia etsiä telkkarista paikallinen musiikkikanava, jota sitten kuunnellaan taustalla aamiaisen jälkeen kaupungille valmistautuessa ja taas iltapäivällä ennen ulos illalliselle lähtöä. Jos vieraan paikan kulttuuriin pääseekin - niin ainakin väitetään - parhaiten sisään toreilla ja ruokakaupoissa, myös musiikki kulttuurin kuvana kiinnostaa ainakin itseäni. Plus että musiikin kuuntelu on aina ollut mulle yksi tehokkaimmista tavoista oppia kieltä! :)

Muutaman viikon takaisella Rooman-reissulla heppu turhautui, kun kaikki italialainen musiikki kuulostaa ihan samalta. Kieltämättä siinä softrockiskelmä-perusgenressä ei kauheasti ole variaatiota laulajan sukupuolesta ja iästä riippumatta... mutta kun jotenkin ihmeessä italiaksi sellainenkin musa vain onnistuu kuulostamaan hyvältä. :D

Matkan aikana tarttui korvaan ja silmään erityisesti kolme biisiä ja videota, kahden esittäjinä vanhat parrat ja yksi tuoreemman tuttavuuden tuotantoa. Päästetään ensimmäisenä ääneen Jovanotti, jolta jokainen varmasti tietää ainakin yhden biisin vaikkei italialaista musaa olisi ikinä erityisesti kuunnellutkaan. La notte dei desideri kolahti heti ekalla katsomis- ja kuulemiskerralla - hauska video ja hyvä gruuvi!



Toinen tuttu ääni kuuluu Zuccherolle, joka on pukeutunut Chris Martin -takkiin ja tehnyt biisin, jonka voisi hiukan erilaisella sovituksella myös kuvitella Coldplayn levylle. Ihmeteltiin hepun kanssa koko viikko, miksi Zucchero heiluttaa Chocabeck-videolla kitaraa tolleen typerästi. En kyllä ymmärrä vieläkään.



Nuorempaa sukupolvea (ja kauniimpaa sukupuolta) edustavan Simona Molinarin hilpeä svingirallatus Forse jäi sekin päähän soimaan heti ekalla kerralla. Harmittomalle hyvänmielen tanssijazzille löytyy aina vähän tilaa eiksni!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sano sää kans!