Your body is a wonderland

Kun eilen rauhoittavan fyssarisession päätteeksi alettiin katsoa mulle kalenterista seuraavaa hoitoaikaa, löydettiin sopiva vasta kolmen viikon päähän; itse suuntaan tässä välissä Roomaan, ja fysioterapeuttini mindfulness-kurssille. Viikko Kreikassa pysähtymistä, läsnäoloa, itsensä ja muiden kuuntelemista ja tutustumista niihin tekijöihin, jotka ohjailevat elämän näyttämöä (vai miten se nyt siinä esitteessä sanottiinkaan) - maistuis varmaan sullekin.

Kotiin päästyä heppu hellitteli ohimennen lempinimellä pyylevä. Tuosta pahaa tarkoittamattomasta heitosta alkoi surrata päässä ajatus jos toinenkin. Miksi se tuntuu musta ikävältä ajatukselta, että olisin pyylevä? Kun kerran muita ihmisiä ei missään määrin arvota sen mukaan, minkä kokoisia tai näköisiä he ovat, miksei 30-vuotias nainen osaa suhtautua itseensä samoin? Järjestetäänkö jossain bodyfulness-kursseja?

Miten paljon omaan kehonkuvaan on vuosien varrella vaikuttanut tanssiharrastus, se että viettää kaikki illat suurten peilien edessä, että opettaja huutaa maha sisään, että kropan muotoa ja liikkumista tarkkaillaan koko ajan, että ystävät ympärillä vertailevat litteitä vatsojaan ja hauiksiaan? Tai se, että kasvoin naiseksi asuen kahdestaan isäni kanssa, joka on pelkkää luuta, nahkaa ja lihasta ja jonka rasvaprosentti pysyy nollassa vaikka se söisi miten paljon sipsejä, ja että jossain vaiheessa en enää mahtunutkaan isin farkkuihin? Ja edelleen - miksi tällaiset ajatukset pyörivät mielessä vielä 30-vuotiaanakin?

Uusi ystäväni välilevynpullistuma on tietysti heittänyt peliin oman ovelan kierrepallonsa. Tiedostan, että selän paranemista ei varmasti yhtään edesauta se, että mun ei tee tällä hetkellä mieli tutustua kipeästä vieraaseen kroppaani. Tuntuu ihan kamalalta, kun liikkujan keho ei yhtäkkiä enää toimikaan niin kuin se on aina toiminut. En saa suorilta jaloilta käsiä ranteita myöten lattiaan ja päätä polviin, en pysty menemään pumppiin laulamaan biisejä mukana, en voi hypätä ilmaan enkä kieriä lattialla enkä edes yrittää uusia akrobatiatemppuja... eikä kukaan osaa kertoa, koska voin taas tehdä tuota kaikkea. Tai voinko edes.

Väkisinkin olen miettinyt, mitä elämä tässä yrittää mulle opettaa. Halunnut löytää tähän jonkin lempeämmän selityksen kuin "no, paskaa tuuria". Tässä kohtaa pohdintojani heppu kerran totesi, että sä siis mieluummin ajattelet että toi on joku lahja Jeesukselta kuin myönnät että se on tullut ehkä liiasta treenaamisesta? No Jeesukseen en usko, mutta muuten joo. :D

Olen toistaiseksi päätynyt pohdinnoissani siihen lopputulemaan, että jos jonkin opetuksen voin tästä sairastelusta saada, olkoon se tämä: tärkeämpää kuin se, miltä kroppa näyttää, on se, miten se toimii. Tylsä homma, että tuollaiseen itsestäänselvyyteen joutuu hakemaan ymmärrystä näin kipeää kautta.

Otan tänään uimareissulle (jonne aion ehtiä vaikka se olisi viimeinen tekoni) mukaan hyväntuoksuisen kosteusvoiteen. Saunan jälkeen silittelen hartioita, käsivarsia, vatsaa, reisiä ja sääriä. Omia ja ihania. Enää pitää päättää, haluanko tuoksua mustikalta, mintulta vai kaurakekseiltä. :)